Love Game

Voihan kirous! Tahtoisin päivittää tätä niin paljon useammin, mutta mun elämäni on tällä hetkellä lähinnä työntekoa ja tylsyyttä. Enkä yhtään vähättele. Tampereen kavereista suurin osa katos maailmalle (=ympäri suomea) elokuun lopussa ja nyt Tampere on tylsä ja minun elämäni on tylsää. Toivottavasti saan itsekin kadota Turkuun vuoden alussa opiskelemaan.

Sen sijaan, että kertoisin miten tappavan mielenkiintoista on ravata kodin ja kaupungin väliä, voisin kertoa vähän tuoreesta rakkaudestani, jonka kyllä kuvittelin aikanaan jäävän vain yhden illan jutuksi. Nyt ei ole puhe miehistä - vaikka yhden sellaisenkin voisin napata - vaan musiikista.

Kesällä Suomeen palattuani olin lähdössä yhden hyvän ystäväni kanssa baariin ja kuunneltiin sitten mun kaiuttimista kaverini bile-soittolistaa. Muhun ei iske minkäänlainen tusina-pop, mitä radiosta tulee, muuta kuin humalassa. No kaverini soittolistalta löytyi paljon Lady Gagaa ja Lily Allenia. No Lilyssä on mielestäni aina ollut tyyliä ja taitoa, mutta en vain koskaan ollut kuunnellut neidin musiikkia tarkemmin. Seuraavana päivänä lähti Lilyn levy Ideaparkista mukaan.

No Lady Gaga menetteli silloin, ok biisejä, mutta ei mun juttu... no mitäpä sitten sattui? Yksi päivä syyskuussa kun ajettiin porukoiden kanssa mökille, jotta veli saisi viettää 18-vuotis synttäreitään meillä ennen kun lähtevät baariin, kuulin radiosta jotain, mikä sai mut ihan täysin mykistyneeksi. Soittivat Paparazzia radiossa. Mä olen kerran aiemmin rakastunut kappaleeseen yhtä palavasti ensi kerran sen radiosta kuullessani. Tämä iski kuin leka päähän samoin kuin aikanaan Pinkin Dear Mr. President. Kumpikin näistä kappaleista ampuu täydellisesti ohi sen yleisen genren, jonka tyyppistä musiikkia tykkään kuunnella.

No oli pakko hankkia Lady Gagan levy koneelle ja from then on, I've been hooked. Tuo on yksi loistavimmista levyistä, joita olen kuullut, täydellisen vahva alusta loppuun.

Hauskinta tässä on se, että ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Vihasin syvästi Katy Perryä kuullessani ensimmäisen kerran Ur so gay kappaleen, joka netissä julkaistiin pitkään ennen esikoislevyn julkaisua. Katyn kohdalla I Kissed A Girl alkoi jo vähän toimia, mutta ei siltikään. Suostuin ostamaan Katun levyn ja mun täytyi kuunnella se vain kerran läpi ymmärtääkseni, että kyseessä tulisi olemaan yksi vuoden 2008 suosikkilevyistäni. Sama siis kävi Lady Gagan kohdalla: vihasin Just Dancea kesällä 2008. En voinut sietää sitä, en vaikka mikä olisi. Poker Face ei ollut täydellisen kamala, mutta en mä siitäkään kunnolla pitänyt ja Paparazzi sitten iski. Nykyään osaan sietää sekä noita Katyn, että Lady Gagan aiempia inhokkikappaleita, mutta on ne edelleen kummaltakin levyltä ne vähiten soitetut. Onneksi tämä levy on julkaistu jo vuoden 2008 puolella, ettei mun tarvitse vuoden lopussa päättää tämän ja Parmoren sekä Cobra Starshipin uutuuslevyjen väliltä, mikä on paras.

Kun tässä nyt aloin näitä kahta vertaamaan, niin pakko sanoa, että Katy kiilaa ohi ja kevyesti. Pidän Katyn elämänasenteesta, esiintymnistavasta ja omalaatuisuudesta. Lady Gagan kohdalla se lähinnä ärsyttää: kaikki rakentuu liikaa lavashown, ulkomuodon ja kummallisuuden ympärille, eikä niinkään musiikin.

Muutama plussa kuitenkin Lady Gagalle: se on syntynyt Yonkersissa, jonka rajalla asuin Jenkeissä. Siis kirjaimellisesti ulos kävellessäni saatoin meidän talon rajalla hyppiä puolelta toiselle ja olla joko Yonkersissa tai Bronxvillessä. Toinen plussa siitä, että neidin kiertue ilmeisesti uloittuu suomeen ensi keväänä ja olen niin raahaamassa ystäväni mukaan sinne, vaikka olisinkin köyhä opiskelija ja periaatteessa mulla ei olisi varaa hallikeikkoihin.

Nyt vaihdan takaisin popittelemaan Boys Boys Boysia, joka on tuon Paparazzin ohella suosikkikappaleeni. Oikeasti mun pitäisi olla jo nukkumassa, että herään huomenna töihin, mutta mitä pienistä?

Everyone you know

Kuukauden hiljaiselo, hups! Olen otettu siitä, että joku jo kyseli onko tämä kokonaan kuollut. Tahtoisin vastata, että ei ole, mutten oikein tiedä vielä itsekään. Sanotaanko, että lokakuun olen kulkenut pää pilvissä huomaamatta sitä miten päivät kulkevat ohi. Oikeasti.

Musta tuntuu kuin vasta eilen olisin pohtinut livejournalissa sitä miten oudolta tuntuu kirjoittaa kuuksi lokakuu, mutta nyt pitäisi oikeasti kohta jo tottua ajatukseen marraskuusta. Marraskuusta, minä kun en vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä, että on vuosi 2009. Miten mä muka tulen sisäistämään sen, että kohta vaihtuu vuosikymmen. Eikö se ollut vasta viime vuonna kun milleniumin vaihtuessa tunsin itseni niin nätiksi glitter-maskaraa silmissäni (olin täyttänyt juuri 10 :D).

Ennen vuoden vaihdetta pitäis kai vanhetakin vuodella. How scary is that? Mä oon päättänyt, että voin täyttää 20, mutta sen jälkeen lopetan vanhenemisen kokonaan. Miltä kuulostaisi? Tarvittaessa voin olla 21 aina välillä, että pääsisin Las Vegasiin vähän kliseilemään, mutta noin niin kuin muuten voisin pysyä parikymppisenä.

Mitä mä sitten olen oikeasti tämän kuukauden ajan tehnyt. Mä en oikein usko, että edes mulla itselläni on kovin paljon hajua. Ainakin hullun määrän töitä, jos en mitään muuta järkevää. Alan tottua siihen, että aamulla töihin mennessä on vielä pimeää ja valoisuus katoaa hiljaa ikkunoista ennen kuin pääsee kotiin. Mutta nyt mulla on puolentoista viikon loma töistä! *insert happyface here*. Tosin siitäkin lomasta menee neljä päivää pääsykokeissa, mutta who cares.

Itselleni tosiaan kolahti kaksi pääsykoekutsua viime viikolla: Turkuun ja Mikkeliin. Turku oli ykkösvaihtoehtoni ja olin niin iloinen, että pääsen kokeisiin. Mikkeli taas... no voi olla, että eräs arpoi yhteishakua tehdessään kolmannelle sijalle jonkun vähänkään mediaa muistuttavan alan ihan vain, ettei se lomake näytä niin tyhjältä. Niihin pääsykokeisiin en kyllä ole edes menossa ja jää paremmat mahdollisuudet niille, jotka oikeasti sinne haluaa päästä sisään. Sen sijaan olen taistellut, repinyt hiuksia ja kironnut Turun kokeiden ennakkotehtävän tässä viimeisen viikon aikana niin pahasti. Arvatkaa kuinka voittajaolo oli äsken saada viimeinen piste paperille ja kohta lähettää se eteenpäin! Mä en vain osaa referoida alkuunsakaan. Kuitenkin, ensi viikko turussa ja siinä on jo paljon syytä hymyillä.

Mä en lupaa postaavani säännöllisesti, koska lupauksista syntyy vain paineita ja stressiä, mutta yritän parhaani.

ps. Paramoreen enää melkein vain kuukausi ja Now, now every children lämppää niitä, mikä on aika jättisuuri ♥

Käytiin koiran kanssa lenkillä pari päivää sitten. Tarkoitus oli kuvailla kaveria, mutta herra esiintyi mielellään takalisto taivasta kohden ja nenä pitkällä kaivamassaan kuopassa, joten päätin sitten kuvailla vähän muuta.

Heart Heart Heartbreak

There's one thing that happens every single time I'm watching a movie or reading a book nowadays. My brain starts to function in english and turning the on/off switch back to finnish seems to be the hardest thing to do. I know that my english is far away from perfect, for excample I should learn how to punctuate, but still my brain works in english part of the time.

I absolutely hate it when thinking about something and you'll find the perfect words in english but translating it just doesn't work. Finnish is a stupid language when it comes to certain things. My friends do find it super funny when I'm talking and at some point I just have to say something in english. Well, at least they understand me... most of the time. There's no way I'll be able to switch my brain working back in finnish at this hour so I'll just write this one in english.

Few thing that made me smile today


I so totally did not suck when playing Guitar Hero on medium! Personal triumph, seriosly. I've been playing on easy for the longest time 'cause my fingers just don't want to work with me when playing on medium. Today though, I made it. Okay, I have to admit, I had the hardest time getting the red notes correctly but it's a start. Just give me few weeks and I'm so gonna kick everyone's ass'. BTW, I do love the guitar, but I like the drums even more!


The dentist didn't kill me! Though she said "oh, it's not the tooth that's hurting, it's the skin" and se didn't believe that in fact the tooth is the one which was killing me over last week. Well, anyways. She did something to ease the pain for now and if it'll work, maybe I don't need to get the tooth removed at all - yippee!


Money! Still waiting for my paycheck but I do have quite a bit more money than what I thought I had. What does this mean? I'm gonna do some online nail polish shopping 'cause I've been dying to get a few colors and maybe I'll go buy the beanie I didn't buy today because I thought I had a lot less money that what I actually do.


You Me At Six is supporting Paramore through their whole European tour! That means: You Me At Six in freaking Finland! I've been listening to their music from before they even had a record deal. When they were just some random almost-a-garage-like band from England and now they're making it and I feel like a proud mom 'cause these boys do deserve it. It's gonna be an awesome night in two months. Why can't time fly faster?


Paramore's upcoming album Brand New Eyes leaked today. Correct me if I'm completely off by saying that it was supposed to be up on some site over this week to be heard before the actual release date (09/29/2009). Well, anyways, this made my day so much better and I haven't even listened to it yet. There's a thing about certain cd's. You just have, have, have to wait till you're alone, lying on your floor with your eyes closed and listen to the album for the first time. I think this rule only contains Paramore and Panic at the Disco albums for sure, and if I actually have time, I'll do the same with other albums too. If I had will power enough, I'd wait till I get my own copy of the album but this time I think I'll have to give in. I know someone surely wants to tell me how horrible of a person I am for downloading something that's leaked but I justify my act by saying that I've pre ordered my copy on the album already. And not just the standard version, but the deluxe one which was expensive and everything but I just had to get it. So mental orgasms tomorrow while listening to Paramore... sounds like a plan to me.

From now on, I try to post only when my brain is functioning in finnish but sometimes I just feel like writing in english.

Something British, Something Good

Onko ehkä kotoisampi olo enemmän kuin vielä tämän vuoden puolella ikinä. Mun pieni laatikomallinen kymmenen vuotta vanha telkkarini soittaa MTV2'sta ja brittimusiikki on täyttänyt mun huoneeni koko viikonlopun. Saattaa olla, että bändeistä, joita normaalisti kuuntelen, on 95% jenkkejä, mutta mun huoneesta tekee monen muun jutun ohella kotoisan ne vanhat tutut brittien MTV'n videot, jotka on ihan eri oksalla jenkkivideoihin verrattuna. Inhottaa ajatus siitä, että pian pitää taas pärjää ilman tätä... pitää ehkä ostaa takaisin se kanavapaketti, johon kuuluu MTV2, että voin taas popittaa tätä päivät pitkät.

Vähän hävettää huomata, ettei ole päivittänyt pieneen ikuisuuteen, mutta uskottelen, että mulla on ollut hyvä syy. Tai ehkä ei, mutta tarpeeksi selittämällä huonostakin syystä saa hyvän... ehkä. Voin syyttää pelkkää elämää, joka on sisältänyt ensimmäiseksi muutaman maailman vihamielisimmän päivän, sen jälkeen töitä ja viimeiseksi viisi päivää jatkuneen jumalattoman hammaskivun. Ei varsinaisesti innosta kun poski on niin kipeä, että pelkkä hymyileminen sattuu - kuvittelematta edes millaista kipua puhuminen tuottaa. Huomenna hammaslääkäri ja vaikka olen jo ajatuksesta lähes kauhusta kankea, pakko nämä viisaudenhampaat on jollain tavalla saada kuriin. Mulle sanottiin pari päivää sitten täällä on kumman hiljaista kun sä et pysty puhumaan ja mun poskia puristeltiin, että hymyilisin. Ei auttanut.

Luonnos tallennettu 20:39. On se hyvä, kun unohtaa lopettaa ja painelee ympäri taloa tekemässä ties mitä. Kello on nyt 00:37 ja edelleen kammoksun hammaslääkäriä ja mietin, miten aina kirjoittaessa osaan kirjoittaa kaksi ensimmäistä kappaletta, mutta niiden jälkeen luonnollisuus katoaa teksteistäni.

Moving To New York

Warning: kind of picture heavy!

Mä palasin suomeen tilanteesta, joka oli mulle henkisesti hyvin koetteleva. Yksi syy paluulle oli myös ajatus siitä, etten kerrankin saisin kaikki palaseni yhtä aikaa kokoon ja sitä myötä ajatuksiini hiukan selkiyttä, mutten tajunnut jättäväni taas osaa itsestäni maailmalle palatessani kotiin. Tony Bennet laulaa I Left My Heart in San Francisco, mutta omani taisin jättää New Yorkiin. Vaikka samassa kappaleessa lauletaan I've been terribly alone and forgotten in Manhattan, se on ehkä ainut paikka, jossa en yksin harhailusta huolimatta ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi.

Mä en tiedä kuinka selkeästi koskaan täällä olen kertonut asuneeni muutaman mailin New York Cityn pohjoispuolella vuoden alusta kesän puoleen väliin. Siitä kuitenkin enemmän täällä. New York ehti kuitenkin niin kaupunkina kuin osavaltionakin vaikuttaa muhun aika todella suuresti. En mielestäni valehtele sanoessani tuon kaupungin ja osavaltioiden eri kolkkien katsovan sua silmiin täysin eri tavalla joka päivä.


Mun suosikki paikaksi koko kaupungissa nousi nopeasti Brooklyn Bridge. Mielestäni tuo silta yhdistää niin kahta eriliasta maailmaa toisiinsa ja siinä on jotain, minkä takin päädyin palaamaan samaan paikkaan aina tarvitessani aikaa miettiä ja rauhoittua. Toisella puolen tervehti Manhattanin oletettu glamourisuus ja vain ympäri käntyessään pystyi katsella Brooklyniin, joka mielestäni oli vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen, ellei jopa persoonallisempi kuin tuo mahdollisuuksistaan tunnettu saari. Liian useasti harhaillessani kaupungissa päämäärättä päädyin tuonne sillalle vain rauhoittumaan.






Toinen suosikkipaikoistani oli Central Park, jossa käyskentelemistä rakastin niin yksin iPodini kanssa kuin kavereidenkin kanssa. Mä en vain voi kuvitella mitään parempaa kuin hyvän seuran ja söpön muusikkopojan soittavan akustista kitaraa lähistöllä kun aurinko paistaa ja kaikki tuntuu vaan niin hyvältä juuri siinä hetkessä.

Itse olin vieraillut tuolla Cityssä jo kerran ihan turistimielessä aiemmin, mutta pakko niitä nähtävyyksiä silti oli käydä katsomassa. Kyllä, Vapauden Patsas, Ground Zero, Times Square, Empire State Building...





Onneksi ainakaan itselleni tuo kaupunki ei ollut pelkkiä turisti-juttuja ja mielestäni kannattaakin yrittää raapaista vähän pintaa syvemmältä ja saattaa löytää kaikkea kivaa. Olen aina ollut niin umpirakastunut Lontooseen, että New York on ollut vaan syrjähyppy tässä elämässä. Omaksi ihmetyksekseni jossain vaiheessa kevättä aloin rinnastamaan tuota suurkaupunkia kotiini ja tunsin siellä oloni turvalliseksi eri tavalla, kuin missään muualla olen tuntenut. Ei haitannut kävellä keskellä yötä yksin tai vähän huonommilla alueilla, tunsin silti kaiken olevan ok. Harlemiin tosin en silloisena blondina kunnolla uskaltautunut kun perään huudettiin jo autolla ohi ajaessa.


Olisi tietty hienoa sanoa törmänneensä Lauren Grahamiin ihan noin vain kadulla kiitäessä, mutta oikeasti tämä nättimys tähditti yhtä Broadway -musikaaleista nimeltään Guys And Dolls. Oli muuten huippu musikaali, todella loistavasti tehty ja mahtava roolitus. Me likes. Pääsin näkemään yhden lempinäyttelijöistäni ensiksi edessäni lavalla ja myöhemmin ihan noin kosketusetäisyydeltä teatterin ulkopuolelta. Gotta love New York! Niin joo, näinhän mä presindentti Obamankin autonsa sisällä. Ihan aikuisten oikeesti.

Niin paljon kuin ehkä NYCtä tässä olen suitsuttanut, ei kannata unohtaa sitä osavaltiota joka ulottuu satoja kilometrejä itse tunnetusta metropolista pohjoiseen. Omat kokemukseni rajoittuvat lähinnä Westchesteriin, ensimmäiseen piirikuntaan(?) heti itse Cityn yläpuolella. Mielestäni oli uskomatonta, miten erilaisia kaupunkeja niin suppealta alueelta löytyi ja miten yhteenkasvanutta aluetta se oli. Itse asuin talossa joka näytti tältä:


Sain vähän jenkkinäkökulmaa miettiessäni, ettei toi oikeasti edes ole iso. Asuinpaikkana toimi Bronxville niminen pikkukaupuki jossa voin kertoa joidenkin ihmisten asuvan lähes linnojen kokoisissa kartanoissa. Suomalaisella meenasi mennä sormi suuhun siinä vaiheessa kun näki ne todelliset ökytalot. Mulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa Bronxvillestä. Ihanan turvallinen paikka ja keskusta sekä juna-asema olivat itselleni alle viiden minuutin kävelymatkan päässä. Vieressä virtasi Bronx river jonka reunalla kulkenut lenkkipolku muodostui lähes päivittäiseksi tuttavuudeksi, jonka varrella satoin joskus vain istua, katsella hanhia (kyllä!) ja nauttia yksinäisyydestä.

Kuuden kuukauden aikana ehdin tutustua läheisesti mm. Yonkersiin, Scarsdaleen, Hartsdaleen, White Plainsiin ja Mount Vernoniin, joista jokainen tuntui täysin erilaiselta paikalta ja joista jokaisesta löysin ihania puolia. Samoin tuli tutkailtua myös muista paikkoja vielä vähän pohjoisempaa ja nekin tuntuivat ihan erilaisilta.

Niin kuin mainitsin jo tuolla ylempänä, taisin ihastua Brooklyniin vielä enemmän kuin Manhattaniin. Yleensä kun puhun New York Citystä, ihmiset aina ajattelevat vain Manhattania. Kuitenkin tuo kaupunki koostuu viidestä eri kaupunginosasta, joista tunnetuimmat varmaan on Manhattan ja Brooklyn. Itse en kovin usein käynyt Brooklynissä, mutta silti se ehti vakuuttaa mut aika voimakkaasti. Queensissa en pahemmin ehtinyt vierailemaan, mutta nopea tutustuminen ei ainakaan saanut mua juoksemaan pakoin. Samoin Staten Island tuli koettua jopa Staten Island Ferry -terminaalin verran, joten siitä ei varmaan paljon sanomista ole. Bronxissa sentään tuli seikkailtua enemmän ja vähemmän ihan vain siitä syystä, että meidän talon vierestä kulkeva valtatie vei suoraan sinne. Mä voin kertoa, ettei yksisuuntaisilla pikkukauduilla eksyksissä ajeleminen lukeudu elämäni huippuhetkiin, mutta löysin perille, olen ylpeä siitä.



Bronxissa tuli parhaiten tutustuttua Bronx Zoohon ja Botanical Gardensiin (kasvitieteellinen puutarha), jossa yritin kehittää kukka-kuvaamistaitoani, joka ei koskaan ole ollut kovin kehuttava. Kun katsoo tuota kukkaa oikein tarkkaan, please, kertokaa mulle joku, että sen keskusta näyttää ihan ötökältä, jokka on silmät, nenä ja kaksi ötökkätassua töröttämässä ulos keskustasta. Oon yrittänyt vakuuttaa kaikkia ympärilläni tästä faktasta, mutta suurin osa vaan tuhahtelee.

Yhtä juttua mulla on aika kova ikävä jenkeistä.... Starbucksia!


Ei, mä en yleensä juonut noita kermasokeripommeja, vaan jotain paljon terveellisempää, mutta pahana päivänä loistava piristys oli hakea jotain suussa sulavaa Starbucksista mukaan. Ja ei, mä en myöskään juonut tollaisia litran saaveja kahvia. Meillä vaan sattui olemaan sanaton sopimus mun kahden eri Starbucksin poikien kanssa, että vaikka kuinka tilaan pienen kahvin saan sen litran saavin, enkä koskaan kohteliaana viitsinyt huomauttaa, että mä en muuten jaksa juoda sitä juomaa kuin sen pienen kahvin verran. Yleensä lahjoitin jollekin kaverilleni loput juomasta. Vastapalvelukseksi yleensä jäin juttelemaan niille työntekijöille aina hetkeksi jos oli hiljaisempaa.

Ja hei, ihan vielä todistukseksi, että kyllä mäkin siellä oikeasti olin!



Käytiin moikkaan julkimoita Madame Thussaudsilla. Mä niin tykkään kaikista niistä kuvista kun näytän niissä joko siltä, että A.) mulla ei ole hametta, B.) näytän kuin olisin raskaana tai C.) ne kuvat on epätarkkoja tai tärähtäneitä. Näyttää mm. että antaisin pusua Donald Trumpin ja George W. Bushin poskille, vaikka todellisuudessa näytin niille ilkeästi kieltä.


Lopuksi vielä kannustan selvästi iloisena isäni ja veljeni alkupala-vuorta, joista itse söin vain tuon keskimmäisen salaatin kun kuulemma pojat ei oo pupuja, ole sä vaan tyttö ja nakerra vihreitäs. ps. kattokaa tota mun drinkkiä - joka tosin on alkoholiton. Miksen mä saa mitään yhtä herkullista aikaiseksi red bullista ja mangososseesta?

Miracle

Mennäänkö taas katsomaan Paramorea nyt kun ne tulee SUOMEEN! T: iskä

Ensinnäkään en ymmärrä mikä mystinen pakkomielle vanhemmillani on laittaa aina tuo T:-merkintä viestien perään, vaikka tietävät kännyköissä viestin lähettäjän näkyvän kyllä muutenkin. Toiseksi, jouduin infoamaan iskää, että se ei valitetavasti ollut ensimmäinen joka mulle asiasta ilmoitti ja jo toinen keikka voisi olla sen vanhalle sydämmelle vähän liikaa.

Oma virnettäni oli lähes mahdoton kontrolloida iltapäivällä kun hyvä ystäväni soitti ja ilmoitti ei haittaa yhtään, ettei me mennä kattoon The Soundseja kun me mennään katsomaan Paramorea. Se ei ollut kysymys, vaan ilmoitus: ne tulee suomeen ja sä lähdet mukaan, enkä kyllä olisi kieltäytynytkään.

(Hayley Williams, Paramore, Provinssirock 2008)

Pitää varmasti pitää itseään onnellisena päästessään näkemään lempibändinsä jo kolmatta kertaa. Ensimmäinen kerta toissa kesän provinssirockista kahden itselleni todella tärkeän ihmisen kanssa. Eturivi ja lähes pyörryin, mutta kestin onneksi. Keikkakokemuksena yksi parhaimmista. Toinen kerta New Jerseyssä, kun lämppäsivät No Doubtia tänä kesänä.

(Paramore, New Jersey, 2009)

Toinen kerta oli puolet edellistä glamourittomampi. Voisin kuitata kaiken sanomalla ukkosmyrsky, mutta taidan jättää väliin. Kastuin aivan uitetuksi ennen keikkapaikalle pääsyä ja fiilikset oli vähän sen mukaiset. Istumapaikat masensivat ja mun seura ei oikein lämmennyt. Yritin siitä itse parhaani täristä ja olla mukana, mutta vasta toiseksi viimeisen biisin aikana oikeasti tajusin, että lavalla on toinen lempibändeistäni. Pitäisikö ehkä olla vähän epäempaattisempi kun yksi syy siitä miksen osannut nauttia, oli tieto siitä, etten vain voinut jakaa sitä hetkeä ihmisten kanssa, jotka niin tahtoisivat olla siellä kanssani. Yöjunassa lauleskelin hiljaa Decoyta ja ajattelin, että kylmästä tärisemisen ja kaiken muun lisäksi, oli ilta mukava ja en kadu lähtemistä.

(Hayley Williams, Bamboozle '09, New Jersey)

Yksi tämän vuoden kohokohdistani oli jo pelkän musiikin ohelta Bamboozle festival New Jerseyssä keväällä. Line up oli täyttä upeutta tälle musiikkifanille, mutta kirsikan kermakakkuni päälle nosti erään suosikkibändini punapäisen laulajan tapaaminen. Perushuono tuurini oli ilmeisesti kerännyt kaikkia onnekkuuden rippeitä yhdelle päivälle kun sattumalta harhailin sivummalle syömään prezeliäni ja Fueled By Ramen merch teltassa Hayley jakoi nimmareita ja jutteli faneille. Tunnetusti olin vähän kieli solmussa suomalaisena kun piti ihailemalleni henkilölle puhua ja tämä totesi kun olin lähdössä you're cute ja halasi ennen kun karkasin sivummalle tärisemään.

Tarkoituksena ei suinkaan ole saada ketään kateelliseksi tällä, vaan kertoa muutamasta oman elämäni kohokohdista ja toivon, että muutaman kuukauden päästä pidettävästä keikasta tulee yksi lisää. Kuinka moni muu tulee todistamaan kun Paramore räjäyttää jäähallin marraskuussa?

F**k you

Hitaasti mutta varmasti alkaa tympimään se, että meidän netillä on taito pamahtaa joka syksy siihen kuntoon, ettei toimi eteen eikä taakse. Tällä kertaa mulla tosin on vahva aavistus siitä, että temppuilija on toinen meidän modeemeista ja huominen urakkani onkin sitten saada homma taas toimimaan. Tällä hetkellä olen reilu ja käytän julkista langatonta verkkoa kun piti pari asiaa katsoa ja nyt reiluuden nimissä taitaa pitää vaihtaa One Tree Hill maratonin katsomiseen televisiosta. Mun sisäistä kolmetoista-vuotiasta lämmittää katsella Chad Michael Murrayta koripalloshortseissa ♥ (yes, I had a huge crush on him, and yes, I got over it six years ago)

Shoud've Said No

Arki on käsite, mitä jaksan vihata ihan liikaa ja niihin samoihin vanhoihin rutiineihin putoaminen saa mut aina kaipaamaan pois siitä kaikesta. Aamuherääminen väsyneenä, meikkaaminen puolikuolleena, bussissa koomaamista, töitä, lounastauko, töitä ja päänsäryn kanssa kotiin jaksamatta tehdä melkein mitään sen jälkeen. God, I love my life.

Mulla tosiaan pari viikkoa töissä takana ja vähitellen alan miettimään miks sanoinkaan kyllä kun mua kysyttiin töihin. Enkö mä oikeesti saanut tarpeekseni niistä kahdesta ja puolesta vuodesta? Totuus tosin taitaa löytyä siitä, että kyllä mä itsekin tiedän, että tässä taloustilanteessa työpaikan saaminen ei ole ihan helppoa ja jos joku kysyy sua töihin, ei välttämättä kannata kieltäytyä. Pakko olla onnellinen työpaikasta, jossa kuitenkin ilmapiiri on mukava ja saan rullailla punaisella tuolillani ympäri paikkoja.

Sen lisäksi, että mulla on vakituinen työpaikka, pitäisi varmaan olla onnellinen myös siitä, että mulla on myös koulupaikka. Oikeasti, pitäisikö mulla olla mitään valittamista? Mulla moni kaveri jäi jo toista vuotta ilman koulutuspaikkaa ja itse pääsin ihan vahingossa sisään viime vuonna. Ai miten niin vahingossa?

Tuskin olen ainut, joka haki lukion loputtua kouluun ihan vain siksi, että tunsi lohduttavansa sillä erästä olematonta kolkkaa aivoistaan, joka oli sitä mieltä, että jos et ihan tyhjän päälle jäisi, olisi kiva. No, pidin ennakkotehtävistä ja lopulta lähetin hakemuksen tehtävineen PIRAMKin Virtojen yksikköön toivoen pääsyä medianomin pääsykokeisiin. Pääsykoekutsu tulikin niin kuin epäilin, mutta ongelmaksi koitui pääsykoepäivälle hankitti keikkalippu 30 Seconds To Mars konserttiin. No lopulta sain lykätä pääsykokeita seuraavalle "vara"-päivälle ja silloin sitten itseni virroille raahasinkin. Olin valvonut keikkaa edeltävän yön ja sitä edellinen päivä oli ollut lakkiaispäiväni. No keikalta Tampereelle viiden aikaan yöllä päästyäni valvomista oli kertynyt mukavat 46 tuntia - laskematta mukaan sitä, miten melkein nukahdin ystävääni vasten hesassa jalkakäytävällä bussia odotellessa - ja kunnioitettavien kahden tunnin yöunien jälkeen oli lähtö virroille. Mahtavat puitteet mennä pääsykokeisiin, jotka vielä koostuivat haastattelusta ja ryhmätehtävistä. Yltiömäisen väsymyksen takia en muistanut edes jännittää ja no, en edes muista tapahtumasta paljoa. Heinäkuun alussa riemuitsin yksi yö netistä nähdessäni, etten päässyt kouluun sisään ja ohut kirjekuori kertoi mun olevan ekalla varasijalla: pääsykokeista puoli pistettä vähemmän kuin olisi tarvinnut sisäänpääsyyn, mikä oli mielestäni loistava asia. Siinä vaiheessa pistin pyörät pyörimään au pair asioiden suhteen ja kun elokuun alussa sain tiedon päässeeni kouluun ensimmäiseltä varasijalta, oli au pair hommat jo kumonneet mahdolliset kouluajatukset ja opiskelupaikka pääsi lykkäykseen; ja on siellä edelleen.

Ihan vain siksi suostun olemaan koulussa kirjoilla, että jos en ensi keväänäkään saa opiskelupaikkaa, luultavasti aloitan väkisin siellä Virroilla, sillä liian kauaa en tahdo kellua tyhjän päällä. Mä saatan olla ainut, joka odottaa jo innoissaan syksyn yhteishaun alkamista, pääsykoekutsuja ja pääsykokeita. Pretty please... Mä niin en tahdo jumittua paikalleni vaan olisin jo niin valmis jatkamaan eteenpäin.

Guilty Pleasure

I don't care about my guilty pleasure for you
shut up cause we won't stop
and we're getting down
till the sun's coming up
(Cobra Starship - Guilty Pleasure)

Yllä oleva kappale ei suinkaan lukeudu omiin guilty pleasure -kappaleisiini vaan ihan innoissani pompin ympäri huonetta ja veljeni iloksi huudatan Cobra Starshipiä vähintään kerran viikossa. Tällä kertaa kyse ei olekaan musiikista, mitä rakastan vaan siitä, mitä välillä punertavin poskin epäilen myöntää ääneen.

Ihmisten tuomitseminen näiden musiikkimaun perusteella on ehkä idioottimaisin teko ikinä. Myönnettäköön, että pyrin hienovaraisesti ohjailemaan välillä etenkin pikkusiskoni kuuntelutottumuksia, mutta jos joku tykkää ihan eri musiikista kuin minä, yleensä ohitan asian olankohautuksella. Mitä kavereihin tulee, ne tietävät, etten tarkoita sitä pahalla, jos irvistelen esimerkiksi suomi-räp -kappaleille.

Itse en mielellään puhu vieraille paljoa musiikkimaustani. Syitä on kaksi
1.) en tahdo tulla tuomituksi musiikkimieltymysteni perustella
2.) välillä tympii saada kysymys 'niin mikä se oli' seurauksena bändin nimelle ja loppuun
toteamus 'kuuteletpas sä outoa musiikkia'

Netissä harvemmin häpeän myöntää mitä kuuntelen, mutta pakko myöntää, että last.fm tallentaa välillä kappaleita, jotka voisi välillä jättää tallentumatta. Kyllä, tiedän, että tuosta ohjelmasta saa kappaleiden tallentumisen pysäytettyä tiettyjen biisien ajaksi, mutta koska tahdon tilastojeni olevan mahdollisimman todenmukaiset, kestän tietyistä kappaleista johtuvan häpeän. Jos tästä ei vielä ilmennyt, olen aivan liian last.fm-addikti ja äksyilenkin sen temppuilun perään tasaisin väliajoin.

Mitä sitten en välttämättä tykkäisi myöntää ääneen?

Mun top tracks -listan toiselta sijalta löytyy Dixie Chicks kappaleellaan Not Ready To Make Nice. Eittämättä ainut kappale kyseiseltä country -yhtyeeltä, mikä mulla on koneella, mutta upposin tähän ensimmäisellä kerralla jo niin pahasti, ettei tosikaan. Pelottavinta: kaikki lähes 250 soittokertaa on tulleet alle vuoden sisällä. Oops!

Koitan kovasti olla menettämättä kaikkea lähes 20-vuotiaan uskottavuutta myöntämällä, että Joe Jonas on suloinen - tosin olen täysin freaked out sen reisistä tämän videon takia. Teinistaran ajoittainen kuolaaminen olisi vielä ihan ok, mutta sitä suurempaa häpeää tuottaa myöntää, että se musiiki ei oikeasti ole hullumpaa. Last.fm'ssä JoBro't pitävät sijaa 48 päälle kahdella sadalla soittokerralla ja tämän huomaaminen pelotti mua jo hiukan. Kun SOS alkoi ensimmäisiä kertoja soimaan suomen radioissa, popitettiin sitä siskoni kanssa ihan kympillä ja ilmeisesti siskolleni Ruotsista tuliaisiksi tuoma levy iskostui vähän myös vanhempaan kuuntelijaan. Mitkä olivatkaan sitten New Yorkin tuliaiseni siskolleni... no uunituore uutuuslevy tietysti! Ja ei, en osta siskolleni levyjä kaapatakseni sitemmin omaan hyllyyni; ostan niitä siksi, että se oikeasti tykkää niistä. Ja hei, silloin kun oikein tarvitsee nollata aivoja, mikä onkaan parempaa kuin kaivaa digiboksin kätköistä Camp Rock -leffa ja katsella söpöä naapurinpoikaa luonnon keskellä tunnin ajan. Ja ikää oli.... yhtä paljon kuin Joella ainakin!

Kuka menetti juuri uskonsa mun täysjärkisyyteen? Tervetuloa kerhoon. Loput ei sitten olekaan niin noloja.

Toinen Disney-stara, jonka mielelläni repisin pois Disney-leiman alta, on Taylor Swift. Singer-songwriter... love it! Mulla jenkeissä autossa loistava tapa hiljentää lapset oli Disney-radion tarjonta. Love Story oli kevään suuri hitti ja pitkin hampain muutaman viikon pakkosyötön jälkeen aloin pitämää siitä. Levyn ostettuani pääsin toiseen kappaleeseen ja sanat when you're fifteen and somebody tells you they love you, you're gonna believe them yllättivät mut aitoudellaan ja en vain voinut olla rakastumatta. Juuri tuo Fifteen kappale on yksi omia suosikkejani samoin kuin Forever & Always.

Alussa mainitsin epämieltymykseni suomiräpiin. Vieläkin käy kylmät väreet selässä vuodentakaisen Asan keikan seurauksena, kun oli pakko katsella sitä sähläämistä varmistaakseni paikkani Paramoren eturivissä. Yleensä vain irvistelen esimerkiksi Cheekille, mutta nehän on juuri ne poikkeukset, jotka vahvistavat sen säännön.... Mc Mane feat Valveuni - Hiljainen ilta ja Edorf - Hetki Vaan Aikaa. Niimpä, olen totaalinen sucker slovareille. Ja juu, eräs pomppi kyllä Elastisen tahtiin sohvalla abiristeilyllä, mutta sen varmaan voisi laittaa täysin viinan piikkiin. Itse tosin en mielestäni ollut yhtään humalassa, mutta kaverini, jonka siellä vai nopeasti näin myöhemmin valaisi mua kyllä sä sallis aika humalassa olit. Eli siis suomi hiphopia vain humalassa, deal?

Let's escape into the music laulaa Rihanna kappaleessaan Please Don't Stop The Music ja I'm gonna escape into the closet myöntäessäni, että tämä kappale kuuluu yksiin suosikkikappaleistani ikinä. Ihanaa tanssimusiikkia ja en voi sille mitään, että pidän tuosta vain ihan hurjasti. Toinen jo vuosien takainen jumitussuosikki on Sunrise Avenuen Fairytale Gone Bad. Tässä itselleni aikanani oli vaikeinta myöntää sen suomalaisuus.

En edes keksi mitä muita guilty pleasure kappaleita mun koneeltani löytyy. Vähän mietityttää tässä kohtaa myöntäessäni heikkouden countryyn, disney-tähtiin, räppiin ja poppiin. Ja minä kun niin vannoin oleani rock-tyttö. Onneksi nämä ovatkin kaikki niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat niitä kirjoittamattomia sääntöjä... tai ainakin uskottelen itselleni niin.

Living In The Sky With Diamonds

Tahtoisin olla yksi niistä, jotka osaavat päivättää säännöllisesti ja järkevällä tavalla. Itse vajosin viime viikonloppuna taas siihen olotilaan, jossa en saa elämästä tai ympärillä pyörivistä asioista kiinni, vaikka kuinka yrittäisin ja kaikki lipuu läpi sormien ilman, että saan edes mistään otetta. Vihaan sitä olotilaa, mutta that's part of life. Ainakin minun elämääni.

Palasin töihin kuitenkin keskiviikkona ja vaikka olisin ollut valmis kiljumaan keuhkoni puhki muutmaan kertaan, kuitenkin pohjalla oli tunne siitä, että on ihanaa olla takaisin. En välttämättä sano kaivanneeni työtäni, mutta kyllä sitä kärsii tässä jouluun saakka, jonka jälkeen toivon olevani koulussa saatuami jumalattoman kaukokaipuuni edes hiukan järkevimpiin rajoihin. Töiden ohella ihanat ystäväni vetivät mut takaisin tämän maan pinnalle ja pitkästä aikaa tänään junassa ajattelin olevani oikeasti onnellinen ja toivoin, että voisin ajatella useammin siten.

ps. en varmasti ole maininnut vielä kuin sata kertaa, mutta Hot Mess -levy muuttuu paremmaksi päivä päivältä ja sillä on ihan liian monta loistavaa kappaletta.

Should've tried harder

Mulla on tällä hetkellä kriisi: big fat crisis, äksmöks ja riksrakspoks -kriisi, joka kantaa nimeä Tulevaisuus. Olen ollut niin liukuhihnatuotantoa koko nuoruuteni, ettei tosikaan. Äidin hoivista perhepäivähoitajalle (aka mummu), mummulta päiväkotiin, päiväkodista ala-asteella, sieltä yläasteelle ja 8,8 keskiarvolla olisin luultavimmin päässyt Tampereen joka lukioon. Mun aivoihin on asennettu lisäosat näin risteytät albiinohiiriä sekä näin derivoit funktion 3x, mutta joku unohti asentaa mun päähäni kompassin, jossa ilmansuuntien sijaan voisi olla merkinnät oikea suunta, väärä suunta, sekä ihan hyvä suunta. Mun ongelma tosin ei ole useilla tavattu en tiedä mitä tahdon vaan mun ongelmani on tiedän mitä tahdon, mutta vaihtoehtoja on liikaa.

Mä olen kaivannut maailmalle niin kauan kuin jaksan muistaa. Puoli vuotta Jenkeissä oli pintaraapaisu kaikkeen siihen, mitä tämä typerän kookas pallo keksiikään sisältää: seikkailuja. Tällä hetkellä mun jalkoja maan pinnalla pitää ehkä eniten ajatus siitä, että kaikki jenkeissä ei osunut ihan siihen tikkataulun keskipisteeseen ja vähän epäilyttää omien siipien koittaminen uudestaan. Toisaalta taas mun levottomat jalat tahtoisivat niin kovasti lähteä, ettei tosikaan ja hei, maailma on sun ja mä en ikinäkoskaanmillonkaan tule saamaan elämässäni tilaisuutta milloin pääsisin lähtemään yhtä stressittä maailmalle, kun mielessä ei vielä paina ajatukset vakituisesta työpaikasta, miehestä, lapsista ja farmarivolvosta.

Mihin mä sitten tahtoisin?

No eniten tietysti sinne, minne ikävöiminen on mun mielestäni paljon parempi tapa kuluttaa arkipäiviä kuin ~elämän~ eläminen.


London is my secret lover! Kyllä, minä tahtoisin sinne kaksikerroksisten bussien ihmemaahan seikkailemaan pukumiesten kanssa metroon. Indeed, I fancy London - tässä siis onneton yritykseni brittiaksenttia kohtaan. Mä en vain osaa. Mun Lontoo-ikävä alkaa olla sen verran huimaa sorttia, että ei tosikaan. Lontoo on se paikka, joka on mulle tärkeämpi kuin New York City, joka sekin rinnastuu mulle kotiin omalla tavallaan. Lontoo on vain rakkaus, eikä sitä pysty selittämään liian yksityiskohtaisesti.

Toisena suosikkina olisi, est-ce que tu parles français?


Esittämääni kysymykseen osaisin vastata oui, un peu ja sen jälkeen hymyilisin turistina toisten puhuessa ranskaa ja kaikki menisi ohi korvieni. Kolmen vuoden ranskanopinnot lukiossa eivät sitten taitaneet tuottaa tulosta vai? No ei ihan niinkään, uskoisin, että kielioppipohjani on aika vahva jos sitä vähän virkistäisin, mutta mun sanavaraston on varmasti suppeampi kuin puolitoistavuotiaalla ranskalaislapsella. Mua kuitenkin kiehtoisi ajatus kolmesta kielestä joita osaisin puhua melko sujuvasti (ruotsi ei ole vaihtoehto). Ranska kiehtoo mua maana paljon, vaikka eiffelistä kuvan nappasinkin. Je voudrais manger un sandwich jambon-beurre.
(ps. en mene vannomaan minkään ranskaksi kirjoittamani keiliopillisesta ja/tai kirjoitusasullisesta oikeellisuudesta)

Kolmanneksi tietysti pitäisi rankata jo vuosien takainen unelmani:


Uusi-Seelanti! Okei, tämä ei tällä hetkellä ole edes realistisissa suunnitelmissa, mutta oh dear god kuinka kauan Uusi-Seelanti on ollut unelmani. Tällä hetkellä mulla ei vain todellakaan ole rahoja, esimerkiksi working holiday tapaisen reissun pohtimiseen, mutta tämä maa pysyy unelmissa ja vielä joskus minä tämänkin maailmankolkan valloitan.

Tässä vaiheessa olisi helppo jonkun sanoa no mikset lähde, niin kuin itsekin sanoit, maailma on sun. No totta, mutta kun mun omaksi epäonnekseni mun päähän on iskostunut sellainen punaiseksi olettamani karvainen otus, jota voisi järjeksikin kutsua. Se kysyy multa aina mutta mieti, jos hakisitkin kouluun, sä voisit saada ammatin paljon nopeampaa tai mieti, jos kaikki ei menekään ihan hyvin. Musta tuntuu, että sen monsterin voi lukea myös terveeksi peloksi ja jännitykseksi.

Viime päivinä mulle tosin on vahvistunut tunne siitä, että tahdon pois. Tahdon pois tästä tilanteesta ja ahdistuksesta tulevaisuuden suhteen. Ei asioita pakoon juokseminen auta tippaakaan, ei todellakaan, mutta enemmänkin tarvitsisin aikaa miettiä ja pohtia. Voisin työskennellä syksyn suomessa ja hakea ammattikorkeaan, katsoa asiaa uudelleen ensi vuoden keväällä ja päättää mitä tehdä. Mä en vain voi mitään sille, että ajatus saman työn tekemisestä päivästä toiseen tässä kaupungissa, jossa olen jo niin monta vuotta asunut, ahdistaa mua erittäin suureksi. Ja sen lisäksi mun oloni on mä tahdon tehdä jotain nyt, enkä odottaa pääsykokeita, tulokia ja mahdollista koulun alkamista vasta neljän kuukauden päästä. Harmi vain, että mun aivoihini on iskostunut vähän myös sitä liukuhihna-ajatusta: lukio -> korkeakoulu ->työelämä.

Big Bad World

Ehkä eniten maailmassa mä vihaan sitä tunnetta kun elämä tuntuu potkivan päähän, heittelevän tiiliskiviä ja kruunaavan kokonaisuuden kuravesikastikkeella. Kaikki henkilökohtaisuudet on päättäneet iskeä päin kasvoja tässä viime päivinä ja oma olo on vaan ollut erittäin huono, inhottava ja kaikin puolin uupunut. Henkilökohtaisuudet pysyy henkilökohtaisuuksina ja pahimmat vuodatukset livejournalin puolella. Eilen kuitenkin yritin ottaa positiivisemman asenteen elämään ja nyt pitää koittaa pitää pää tulevaisuuteen suunnattuna eikä liiemmin miettiä menneitä.

Toisilta osin mun viikkoni on kyllä ollut ihan loistava kun olen saanut nähdä kaksi ihanaa ystävääni, jotka olen viimeksi nähnyt joulukuussa. Ikävä on ollut hurja ja ihaninta on huomata, että mikään ei oikeasti ole muuttunut. Ensimmäinen neiti ilmoitti mulle torstai-aamuna pääsevänsä sittenkin tulemaan Tampereelle ja käytetiin päivä shoppaillen - se shoppaili, minä valitin köyhyyttäni - ja ilta muun muassa Onnelassa juhliessa. Seuraava päivä meni monipuolisissa fiiliksissä Ideaparkissa ja illalla koskenrannassa pululle jutellessa. Niin paljon kuin tekikin mieli kirota taas välimatkat oli myös ihanaa päästä näkemään ystävääni. Maanantai-aamuna taas heräsin toisen ystäväni tekstiviestiin, joka ilmoitti tämän olevan Tampereella ja että tule moikkaamaan, jos kerkeät. No mulla oli onneksi aikaa kun toinen kaveri olikin joutunut peruuttaan ja pääsin näkemään tätäkin neitiä.

Tällä kertaa mun masennusmusiikkina on toiminut Plain White T's -yhtyeen Big Bad World levy, jonka ensimmäisestä kappaleesta tulee jo vähän paremmalle päälle. sometimes we fall on our faces before we even learn to stand, but we get back up, shake off all the dust and take it step by step. Kuitenkin mökötysolo muuttuu mahdottomaksi kun ällösiirappisuudessaan niin julmetun ihanan 1, 2, 3, 4 -kappaleen (jonka musiikkivideo on muuten yksi suosikkejani) jälkeen tulee That Girl -kappale.



Myönnettäköön, että sanat on melko provosoivat, mutta mä vaan rakastan tuon kappaleen drivia ja sitä, miten sen tahtiin tekee mieli aina hyppiä ja nauraa. Parasta piristysmusiikkia siis.

Don't stop Believing

Fall Out Boy + Brendon + Journey = ♥

Jos mun pitäisi yksi kappale sanoa, joka tiivistäisi mun koko elämäni jenkeissä, valitsisin epäilemättä Journeyn Don't Stop Believeing.

Just a small town girl, livin in a lonely world,
She took the midnight train goin' anywhere.

Mun ensikosketus Journeyn musiikkiin tuli -uskokaa tai älkää- vasta tämän vuoden Bamboozle-festivaaleilla. Tosin näin jälkeenpäin olen huomannut bändin tulevan mainituksi mm. Gilmoren tytöissä ja muissakin lempileffoissani, en ole koskaan vain kiinnittänyt huomiota asiaan. Tuolla Jerseyssä musiikkitapahtumassa kuitenkin eräs, jo siinä vaiheessa iltaa erittäin uupunut neiti seisoi iltahämärässä odottamassa monen vuoden takaisen unelmansa toteutumista ja Fall Out Boyn lavalle saapumista. Sitä ennen kuitenkin juontaja kiljaisi mikkiin don't stop believin' ja lavalle asteli omasta mielestäni liian vanhat miehet liian tiukoissa farkuissa.


Kaiken lisäksi tuntui kuin olisin ainut paikalla, joka oli ihan täydellisen pihalla siitä mikä bändi lavalla soittikaan. Fall Out Boy -täpinöistäni huolimatta päähäni jäi soimaan anywhere you want it, just the way you need it, anywhere you want it ja seuraavan aamun googlettelujen jälkeen keksin mistä asiassa oli kyse. Tämän jälkeen törmäsin Journeyn kappaleisiin (niihin kahteen jotka tunnistan) joka paikassa ja Don't Stop Believing muodostui omaksi voimabiisikseni. Sillä voi selittää sen, kuinka mielettömän onnellinen olo mulle tuli kun sattumalta törmäsin pätkään jossa lempibändini laulaja yhdistää voimat Fobin kanssa ja kappaleena jotain, mikä vain symbolisoi mulle paljon ja enemmän. So when you're tired of feeling down, you just have to wait for something that'll cheer you up, it'll come, you'll just have to wait.

Dont stop believin
Hold on to the feelin

Everyone's at it

Mun viimepäivät on kuluneet pienessä krapulaolossa, hyvän ystäväni seurassa yli seitsämän kuukauden tauon jälkeen ja sen lisäksi vähän siellä täällä. Taisin rakastua Lily Alleniin kaverini iPodia kuunnellessa. Edelleen melko vetämätön olo. Voisin koittaa pelata Guitar Heroa veljeni koneella. Hassua miten aluksi olin siinä ihan onneton, mutta kun pääsin soittamaan The Killersiä ja AFIta olin yllättäen jopa melkein hyvä.

You're Not in on the Joke

Olen melko varma maininneeni aiemmin siitä, miten olen toivoton yksityiskohtiin rakastuja. Siitä syystä itseäni ei ihmetyttänyt, miten yksi kesän parhaimmista hetkistä oli eilen, sängyllä maatessani ilta-auringon paahtaessa sääriäni kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyä, jota olen odottanut koko kesän kuin hullu puuroa. Eilen MTV'n The Leak palvelussa julkaistu Hot Mess -albumi on todellakin hot mess ja aurinko, kesä, lämpö, aurinkolasit ja Cobra Starship on täydellinen yhtälö. Typerä sivusto tosin ei toimi kuin jenkki-asukkaille, mutta onneksi mulle ystävällinen sielu sen kopioi ja lähetti.

Onko siinä vaiheessa liian lähellä lavaa,
jos tarvii kaksi kuvaa saadakseen bändin joka jäsenen kuvaan?

Nauttiessani eilen tästä täydellisestä hetkestä, mielessä kävi myös ajatus siitä, että mä en varmasti tätä yhtä loistavana ellen voisi yhdistää tähän kesää, lämpöä ja kaikkea tätä. Jo vuosia mulle on ollut sanomattakin selvää, että The Red Jumpsuit Apparatus soi aina kesällä ja AFI'ta ei vain voi kuunnella muuta kuin talvisin, mutta ikinä en ole huomannut albumin julkaisuajankohdan vaikuttavan asiaan näin kovasti. Tai no ehkä mä olen vain myöhäänherännyt ajatusteni suhteen.

Joka kerta kuullessani Pete Wentz Is the Only Reason We're Famous -kappaleen palaan mielessäni Harlem Linen Metro North junaan ja hymyilen samalla tavalla kuin aina sille suloiselle konduktöörille, joka oli lähes poikkeuksetta töissä aina matkatessani New York Cityyn. Good Girls Go Bad taas assosioituu kotiinpaluufiliksiin ja ajatukseen siitä, että kaikesta huolimatta ystävyyssuhde yhteen ihmiseen ei ehkä kuitenkaan ole muuttunut. Jo ennen julkaisua mulla oli tältä levyltä kappaleita, jotka vei mut muistoihin ja se on aika harvinaista. Mitä luultavimmin tulen kuuntelemaan tätä koko elokuun kunnes saan hyvän tekosyyn vaihtaa ja rakastua Paramoren uuteen levyyn syyskuussa.

ps. kyllä, mulle lähetettiin julkaisematon albumi, mutta en tunne huonoa omaatuntoa asiasta, koska pyrin ostaman kaiken musiikin cd-muodossa heti kun saan mahdollisuuden. satun oikeasti olemaan yksi niistä, jotka välittävät siitä, että muusikot saavat elantonsa siitä musiikista

London Calling

... tai no, ehkä se on enemmänkin Stockholm calling tällä kertaa, mutta mitä pienistä.

Vein äsken kädet kauhistuneena kaulalleni varmana siitä, että olin hukannut pikkusiskoni antaman sydänkaulakorun, jonka olen viime joulun jälkeen ottanut pois kaulastani vain muutamia kertoja. Onneksi aivot toimivat kyllin nopeasti muistaakseni, että olin ottanut sen eilen pois. Voinko syyttää sitä, että eilen tuli juotua ehkä vähän liikaa ja minun kohdallani harmittava tosiasia on se, että jos tosiaan juon enemmän kuin sen yhden siiderin, minä en yleensä nuku ja niin kävi tosiaan tälläkin kertaa.

Mulla olisi nyt oikeasti aikaa pari tuntia pakata ja laittaa itseni kuntoon ennen kuin käännetään auton nokka kohti etelää ja ajatelaan Siljan terminaaliin. Esimerkiksi pakkaamistahan en millään voinut hoitaa eilen vaan sekin pitää tässä viimeisinä hetkinä katsoa. Yleensä mä aina unohdan jotain, mutta no, on siitä ennenkin selvitty. Mua vähän hirvittää, että käytän kaikki rahani typeriin kosmetiikkaostoksiin kun levyhyllystä löytyy tällä hetkellä lähes kaikki mitä ylipäätään tahdon. Ainakin tiedän saavani jonkun kivan jutun iskän lompakon sponsoroimana kun väiteltiin jostain typerästä asiasta, missä tiesin olevani oikeassa aivan varmasti ja se suostui lyömään vielä vetoa päälle.

Tuntuu vain hyvälle päästä hetkeksi pois Suomesta.

Ja niin joo, eilen oli tosiaan kaverin kihlajaiset. Oon tässä viikon pohtinut pitääkö mun tuntea itseni vanhaksi kun toinen on jo kihjoissa? Minä kun iloisesti edelleen menen oman pääni mukaan ilman mitään toiveita vakiintumisesta...

ps. Nyt kävi näin


Eräs blondi iski adapterin kanssa hiustenkuivaajan pistorasiaan suomessa, josta seurasi tapahtumaketju: pieni sähkötalli käteen + sormi mustaksi, oikosulku yläkertaa, kiljuntaa + "iskä mä pimensin koko talon". En mä tietenkään ollut osannut ajatella mitään jännitteitä ja no.... lopputulos ei ollut ennalta arvattavissa. Lukuunottamatta niitä heppatyttöjen koikeillaan-onko-hevosten-aidassa-oikeasti-sähköä -kokeiluja, olen vain kerran saanut oikein kunnon sähköiskun ja se olikin sellainen tälli, että äiti oli jo viemässä mua sairaalaan tarkistuttamaan vaikuttiko se sydämmeen jotenkin. Muistan vain sen, miten pidin johdosta kiinni, tärisin ja mietin "apua, mä saan jonkun sairaskohtauksen, iskäkin on ulkona eikä kukaan ole soittamassa ambulanssia". Kun tajusin päästää johdosta irti, säikähdin entistä pahemmin tajuttuani sen olevan sähköisku ja kiljuin niin kovasti säikähdyksestä, että iskä tosiaan kuuli pihalle saakka. Ja jos joku tahtoo väitellä mun kanssa näistä sata-asiaa-jouksee-mielessä-sekunnissa -jutuista, niin voin varoittaa, että olen ollut aika hyvä telomaan itseni ja mulla on ollut useempi tuollainen kokemusta. Tällä kertaa onneksi selvisin säikähdyksellä.

No one sleeps when I'm awake

Olen joskus huomannut melko hassun piirteen itsessäni. Jonkun ilmoittaessa lempimusiikikseen vähän kaikenlaisen ja mainitessa muutamia biisejä, oma pääni pohtii järkyttyneenä miten joku pystyy tuohon? Itselleni musiikki on ollut jo todella pienestä pitäen asia, joka on pitänyt koossa ja järjissäni. Vielä jos olisin itse edes piirunverran musikaalinen, mutta ei, olen vain niitä, jotka saa kiksit kuuntelemisesta.

Jotta varmasti mentäisiin ajassa taaksepäin tarpeeksi, voin viedä teidät mun suurelle keikkalavalle, jolla mikrofonina toimi äidin hääkimppun muovinen jalkaosa. Lauloin meidän olkkarin pöydällä todella siihen muoviseen härpäkkeeseen kahta kappaletta; mun keikoilla kuului Tipitii ja 506 ikkunaa. Kummastakaan en siis osannut kuin ehkä kaksi lausetta, enkä niitäkään oikein sanoin, mutta kolmivuotiaalta se oli jo paljon ja lapsen suloisuus vei voiton kaikelta muulta.

Tätä pari vuotta myöhemmin tarhantädit olivat varovasti kyselleet vanhemmiltani mistä mahtaa johtua, että lapsi laulaa ryyppäämään, ryyppäämään, joka aamu sännätään, ja kun päivä on ohi, niin lisää kännätään. Viisivuotiaalla ei todellakaan ollut tietoa siitä, mitä sammakoita suustaan päästeli, mutta iskän Eppu Normaalin kokoelmalevy oli kovaa kauraa korvissani ja mun tuli heiluttua lukemattomia tunteja olkkarissa langattomat kuulokkeet päässä hoilaten niin Baarikärpästä, Tahroja paperilla ja muita Eppuhittejä. Isäni ei uskonut sensurointiin liiaksi kun kyllä se Macarena oli yhtä lailla hyvää omaan korvaani.

Joka lapsen musiikkivarustukseen kuului omassa lapsuudessani Smurffit ja muut kumppani. Mulla kuitenkin oli myös muita suosikkeja, kuten yli 10 vuoden takainen kesähitti, Paradision Bailando oli yksi niistä, joiden tahtiin heiluttiin ahkerasti ja muistan edelleen miten kovasti veljeni kanssa väiteltiin siitä, miten italiaksi(?) lauletut sanat oikeasti menivät.


Epäilen, ettei oltu oikeassa kumpikaan, mutta mitä pienistä. Jo siinä vaiheessa omaan korvaan oli isäni ostamat levyt todella suuri vaikute. Muistan kuinka täpinöissäni etsin Viron piraattilevyjen paratiisista isäni listan mukaisia levyjä tehdessämme reissun Viroon äitini, kaverini ja tämän äidin kanssa. Mukaan taisi silloin tarttua Roxettea, Ricky Martinia ja Savage Gardenia, joista viimeinen soi stereioissani edelleen säännöllisesti ja Truly, Madly, Deeply on yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista kappaleista.

90-luvun puolessa välissä maailmaa ravisti tyttöbändi-sensaatio, jonka nimeä mun tuskin tarvitsee edes kirjoittaa jokaisen ymmärtääkseni mistä puhun: Spice Girls. Keräilykortteja, huppareita, julisteita, kirjoja ja luoja tietää mitä muuta krääsää. Ei, en ollut immuuni vaan tuskaisen kateellinen serkulleni joka meillä käydessään oli juuri saanut Spice Girls elokuvan vhs-kasetin ja leikkiessämme tämän piti kuljettaa kasettia ympäri pihoja kädessään. Tästä tuskin tarvitsee enempää puhua. Täällä eräs aikuinen kuuntelee edellenekin välillä tätä ysäriklassikkoa ja ei ole montaakaan vuotta kun sen leffan viimeksi näin.

Tyttären fiilistellessä isänsä levyjen perään, oli isäni ovela myös siinä mielessä, että jouluna ´99 omista paketeistani käriytyi Smurffi-levyn ja kannettavan levysoittimen ohella myös Cherin kokoelmalevy. Tarvitsin vain Believen ja olin ihan taivaissa. Hetken tuon levyn pari ekaa kappaletta soivat taukoamatta soittimessani, mutta kas kummaa, autostereoiden yleistyessä teki levyni mystisen katoamistempun levyhyllystämme. Vuosia myöhemmin löysin sen pesiytyneenä isäni auton levykoteloon ja hetken se asuikin hyllyssäni ennen kuin päästin sen takaisin kiertämään suomea auton mukana. En mä siitä enää niin pitänyt.

Lukuisten muiden vaikutteiden joukossa oli myös se yksi, joka mielestäni vähän jokaisen pitäisi kokea jossain vaiheessa: The Beatles. Silloin (10 vuotta sitten) ainakin oman ystäväpiirini keskuudessa oli kova juttu lähetellä nettipostikortteja, joihin sai myös liittää kappaleen taustalle soimaan. Omien korttieni taustalla soi kaverien kyllästymiseen saakka Yesterday ja kerrottuani isälleni siitä ihanasta kappaleesta jonka esittäjää en tiedä, sain pian käsiini The Beatles kokoelman 1. Oman Beatles-vaiheeni piikki oli melkoisen lyhyt, mutta tasaista taivalta on jatkunutkin jo kymmenen vuotta. Tarvitseeko tätä sen enempää selitelläkään.

Siinä vaiheessa kun noin 12-vuotias alkaa ottamaan riskejä ja kapinoimaan, jatkui se sama mulla musiikinkin puolelle: tahdoin löytää niitä omia juttuja. Tästä lähti oma nolon musiikin aikakauteni, oi voi! Maija Vilkkumaasta se taisi lähteä - jota muuten kuuntelen edelleen välillä - mutta näitä muita hävettää välillä myöntääkin. Pääasiassa omat vaikutteeni lähti suomalaisista naislaulajista. TikTak, Irina, Indica, Gimmel ja listaa voisi jatkaa pitkään. Ensimmäisen idols-kisan jälkeen oli neljä viimeistä finalistia Anttilassa laulamassa ja jakamassa nimmareita ja arvatkaa kenen seinällä asui juliste Antti Tuiskun nimikirjoituksella pari viikkoa. Tosiaankin, mun Antti-fanitus kuoli melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin - luojan kiitos! Tämä vaihe kesti mulla muutaman vuoden ja silloin vannoin ensimmäistä kertaa rakastavani musiikkia.

Keväällä 2005 mun elämään kuitenkin astui levy, joka mullisti käytännössä kaiken. Kyseessä oli System Of A Downin Mezmerize levy ja voin kuinka multa vetäistiinkään matto alta... ei vain musiikillisesti vaan myös omassa elämässä. Se oli ehdottomasti elämäni vaikeinta aikaa, josta jälkikäteen en muista lähes mitään muuta kuin tuon levyn kuuntelemisen ja paljon sumua. Mutta se musiikki piti välillä mua pinnalla ja jälkeenpäin miettiessä en luultavimmin enää pystyisi olemaan niin vahva kuin mitä silloin olin.

Tästä seurasi mulla vajaa vuosi sitä kuuntelen vain random kappaleita vähän kaikilta vaihetta kunnes sitten yhtäkkiä... pum! Muistan edelleen miten tein joskus läksyjä (niitä harvoja kertoja kun tein läksyjä ylipäätään), kuuntelin mp3-soitintani ja yhtäkkiä sieltä tuli kappale, joka vain iski ja järkyttyneenä jäin vain kuuntelemaa joululauluksi olettamaani kappaletta miettien mitä hittoa se soittimellani tekee.



Panic! at the Disco ja I Write Sins Not Tragedies. Todellakin pääni oli onnistunut väntämään kohdan haven't you people ever heard of closing the god damn door no -kohdan viimeiset sanat Rudolfiksi ja siitä tuli mieleen Rudolf the red nosed reindeer ja sitä rataa juolukuuset, tontut ja niin edespäin. No nopeasti sivistyin ja uusi lempibändini oli löytynyt. Ensimmäisenä en olisi vain uskonut, että vielä 3½ vuotta myöhemmin istun sängylläni kuuntelemassa kolmannen levyn ekaa sinkkua ja tärisen ihan hulluna (tapahtui eilen). Panicista mulla sinänsä riittäisi juttua hurjasti, mutta taidan jättää sen toiseen kertaa. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on se, mihin musiikkimakuni siitä kehittyi.

Ensimmäisenä taisi tulla kuvioihin Fall Out Boy, Paramore, Muse, Mew, The Academy Is... ja Cobra Starship. Infinity On High (Fall Out Boy'n neljäs levy) on varmaan edelleenkin yksi kuunnelluimmista levyistäni kun sitä kuuntelin lähes koko talven 2006/2007. Oma musiikkimakuni inspiroitui siis hurjilta määrin pop punkista, alternative rockista ja niin vaikea kun se itselleni aikanaan olikin myöntää, pop rockista. Kammosin silloin sanaa pop niiden teinivinkujanaisteni jälkeen ja en kuunntellut kuin Paramorea, jolla oli naislaulja ja sitäkin vain erittäin harvoin. Musiikin piti olla siis miesten laulamaa ja tarpeeksi rockia. Pretty boy rockia niin kuin isäni edelleen väittää.

Syksyllä 2007 istuin koomassa yhtenä syysaamuna ruokapöydän ääressä valmiina lähtemään maantiedon kirjoituksiin ja musiikkitv oli luomassa rohkeutta omaan päähäni. Sieltä pärähti soimaan Paramoren Hallelujah Riot! levyltä ja uskon, että itseluottamukseni kirjoituksiin lähdön suhteen nousi pontenssiin sata kun olin niin lumoutunut kuulmastani. Kirjoituksista kotiin palatessani juoksin äkkiä levyhyllylleni, johon olin kyseisen albumin Ruotsista ostanut (kun silloin kukaan suomessa ei tietänyt bändistä) ja pistin levyn soimaan. Tähän saakka Paramore oli ollut mulle se jota kuuntelin aina välillä taustalla, mutta ei sen enempää. Asia muuttui muutamassa sekunnissa ja jo parin kuukauden sisällä lempibändini oli saanut kilpailija.

Hayley avasi korvani myös naislaulajille ja esimerkiksi Katy Perry oli kesän 2008 suurin rakkauteni. Nykyään suurin osa bändeistä joita kuuntelen on edelleen miesvokalisteilla, mutta kummatkin, naiset ja miehet, on ihan samalla linjalla korvissani: olen päässyt yli niistä naiskammotuksistani.

Mun musiikkikirjatossani on edelleen pysynyt suuri osa niistä pop punk bändeistä joita vielä kolme vuotta sitten kuuntelin, mutta nyt siellä vallitsee tasapaino rockin ja kevyemmän popin ja indie -bändien välillä. Kaikki pahimmat hard rockit ja screamot löysi tiensä roskakoriin pari viikkoa sitten tekemässäni musiikkikirjaton siivouksessa, jossa noin 1000 biisiä lensi pois koneelta.

Lempibändinä mulla on edelleen kiistattomasti säilynyt Panic(!) at the Disco, joka on ainut bändi jonka tulemisia ja menemisiä olen oikeasti aktiivisesti jaksanut seurata vuosien ajan. Toisena lempparina Paramore, joka kuitenkin pitää selvästi kakkossijaa, eikä edes kilpaile suosikista. Tämän hetken suosikkibändin leima menee ehdottomasti Cobra Starshipille, jonka uutta, lähiviikkoina julkaistavaa levyä odotan tällä hetkellä ihan syyhypulvereissa.

Sen lisäksi, että rakastan musiikkia, olen ollut julmetun onnekas sen suhteen mitä bändejä olen päässyt muutaman vuoden sisään näkemään. Olen myös kokenut muutamia uskomattomia asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut kokevani ja niistä jaksan olla kiitollinen lähes päivittäin:


27022008 tosin kuin monet ihmiset, I've been lucky enough to meet the guys in my favorite band. Olen tuo tytöistä keskimmäinen.


02052009 oma tuurini päätti kerrankin olla suotuisa toukokuun Bamboozled festereilla kun epähuomiossa harhailin sivummalle mutustamaan eväitäni ja Paramoren laulaja Hayley oli teltassa jakamassa nimmareita. Sanomattakin voi olla selvää, että rinkeli lensi aika äkkiä roskikseen ja liityin siihen fanien jonoon odottamaan neidin tapaamista.


02052009 viimeinen kuva ei ole visuaalisesti ehkä parhaimmasta päästä mutta siinä osa Cobra Starshipiä ja tuo oikean reunimmainen on dude, jota kohtaan mulla on ollut erittäin healthy obsession viimeviikkoina.

Puhuessani obsessiosta en häpeä myöntää sisälläni asuvaa pientä fanityttöä, mutta mielestäni toistaiseksi olen saanut sen pidettyä kurissa ja erittäin järkevissä rajoissa. Minkä mä sille voin, että tietyt muusikot on ihan älyttömän hot. Jos mun itseni johonkin genreen pitäisi iskeä, tituleeraisin itseni pop punk -tytöksi joka ei ole kärsinyt missään vaiheessa todellista emovaihetta My chemical romancen tahtiin, eikä sortunut siihen scene queen -tyyliin.

Melkein enemmän kuin sanoilla pystyn kertomaa, selvittää teille last.fm, jossa muuten saa pyytää kaveriksi jos kiinnostaa. Tämä romaani varmasti selvittää monelle sen, kuin suuri osa elämääni musiikki on ollut jo hurjan kauan ja auttaa ymmärtämään miksi tämä blogi varmasti tulee sisältämään paljon musiikkijuttuja jatkossa.

When It Rains

Välillä jopa itseäni ihmetyttää se, kuinka jättisuperhyper mielenkiintoinen ja vauhdikas elämäni osaa olla. Tämä päivä on kulunut lähinnä... tekemättä mitään. Pyörin ja kierin sängyssä puoleen päivään saakka ja sen jälkeen aloitin laiskan meikkioperaation joka otti aikaa yli tunnin juorutessani kaverin kanssa puhelimessa sellaisissa viidenminuutin pätkissä toisen lyödessä luurin korvaan aina jos työpaikalleen tuli asiakas. Sormet sekosi laskuissa kuinka monta minipuhelua puhuttiin ja ainakin yhteen vastasin "mä aivasta ihan kohta, älä säikähdä". Mitä sitten tapahtuukaan kun saan vihdoin meikit naamaan ja voisin lähteä ovesta ulos? Taivaalta alkaa satamaan lähes pieniä miehiä ja niin sataa edelleenkin.

Ovela ihminen tosin pestasi isänsä kuskiksi - alkuperäisellä tarkoituksella heitä mut postille ja mä löydän kyllä kotiin - jotten joutunut A) kastumaan liian pahasti tai B) ajamaan isänä famari-autoa. Postissa lähetin vihdoin koulutuspaikkalappusen eteenpäin ja ruksi löytyi kohtaan "ilmoittaudun poissaolevaksi opiskelijaksi lukukaudelle 2009-2010". Toistaiseksi olen tyytyväinen päätökseeni. Ihana kuskini odotti mua uljaan ratsunsa kanssa edelleen postin edessä ja lupasi vielä käyttää mut kaupassa ja alkossa. Ei tarvinnut kastua ja kaverin kihlajaislahjakin tuli ostettua. Hiukan hirvittää kun toiset on jo kihloissa ja oma elämä ihan hajallaan sadassa eri paikassa. Hyvin menee mulla.

Sateen takia DVD-soittimeen löytyi yksi omista rakkausleffoistani ja mutustaessani saamiani irtokarkkeja, lakkasin kynteni ja fiilistelin aww-reaktioiden kanssa Nick & Norah's Infinite Playlist'in.


Nyt on kynnet hienona, paha olo irtokarkkien jälkeen ja selkään sattuu. Toiveikkaana siirryn ikkunan viereen tuijottelemaan taivaalle ja toivomaan, että sada lakkaisi ja pääsisin ovestakin ulos. Koska, indeed, olen tehty sokerista ja sulan sateessa...

New Perspective

if we know the way we're gonna die
through everything else will we survive

Mulla oli olevinaan aikeet kirjoittaa eilen jo, mutta viimeöistä livejournal-ramblingiä lukiessani olen oikeastaan vaan onnellinen, etten mitään kaikille näkyvää päätynyt julkaisemaan. Jälkeenpäin miettii väkisinkin mitä ihmettä olen ajatellut, mutta ehkä ne kaverit jotka sitä lukee ymmärtävät, että mun ajatus ei ihan aina juokse siellä missä sen kannattais.

Mun mökkireissuni viimeinen yö muuttui lopulta aika tuskaiseksi kun yhtäkkiä tuli niin huono olo, että oksat pois. Makasin eka mökin lattialla katsellen lentopallon välieriä - joista en voisi välittää pätkääkään - ja myöhemmin viileällä puuterassilla tähtiä katsellen ja kärsien. Viileä ilma kuitenkin auttoi ja jotenkin sain myös nukuttua. Ajatukset omasta vanhuudesta pyörivät taas päässä ja pohdinkin tulenkohan saamaan taas ikäkriisin kun täytän 20. Aikaisemmat on tulleet nimittäin 16 ja 17 -vuosien ikäisenä.

Näköjään aivoni ei kyllä vieläkään jaksa toimia ihan sillä tavalla millä pitäisi kun hyppään aiheesta toiseen taas niin lahjakkaasti. Tosin tämä asia on sellainen minkä eksyessä mieleen se jää sinne pyörimään vaikka kuinka kauaksi ja maalailen kaikkein pahimpia vaihtoehtoja aina seinille. Ei auta sanoa loppu hyvin, kaikki hyvin kun itsepäiset aivoni aloittavat niin mutta olisi voinut käydä niin, että... -virren.

Maanantaina nimittäin pelästyin aika pohjia myöten metsässä koiran kanssa. Mä pelkään muutenkin metsissä yksin liikkumista ja koira on ainut jonka kanssa suostun sinne lähtemään - silloinkin harvoin kun hyttyset tykkää musta liikaa. No kävelin sitten samaa lenkkiä jota tiedän äitini käyttävän päivittäin ja koira juoksi vieressä vapaana kun se on sellainen tapaus, joka ei ikinä päästä omaa väkeä silmistään... tosin ei siinä vaiheessa kun herraa pistää joku ötökkä jalkaan ja tältä menee palikat täysin sekaisin ja toinen juoksee keskelle metsää niin paljon kuin pystyy. Siinä joku järjen ääni muistuttaa, että pitäisi pysyä paikallaan ja koira yleensä palaa aina takaisin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty ja muutaman minuutin tuloksettoman odottamisen jälkeen lähdin etsimään sitä itse. Kyllä, sinne keskelle metsää jota itse kammoan kuollakseni, mutta huoli koirasta voitti pelon. Koiraa ei näkynyt missään ja puolen tunnin tuloksettoman harhailun ja huutamisen jälkeen sain lainata jonkun lenkkeilijän kännykkää soittaakseni äidille mitä on tapahtunut ja pyytääkseni sitä tuleen auttaan etsimisessä. Monen mutkan kautta sain kuulla, että koira oli juossut kotiin saakka - matkaa reilu 2 kilometriä ja pari isoa tietä välissä - ja äiti lupasi hakea mut metsästä. Siinä vaiheessa sitten itse sain hysteria-kohtauksen kun ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan miettiä kaikkea sitä mitä olisi voinut taphtua. Päälimmäisenä mielessä se, että olisin voinut menettää sen ainoan asian, jonka takia tällä hetkellä jaksan Suomessa pysyä. Yritän olla ajattelematta mitä kautta se on kotipihaan juossut kun sen on ollut pakko ylittää tie, jolla autoja liikkuu taukoamatta ja nopeusrajoitus on 70km/h.


Joku voi pitää koiraa syynä paikoillen jäämiseen maailman idioottimaisimpana, mutta lähtiessäni jenkkeihin tämä yksi kuulemma käyttäytyi niin oudosti vähän aikaa, etten tahdo järkyttää sen mielen tasapainoa lähtemällä taas karkuun. Ja kaiken kaikkiaan, kyseessä on mulle aina käsittämättömän rakas pallero ja pelkkä ajatuskin sen karkaamisesta ja menettämisestä tuntui aivan hirveältä. Sain myös työtarjouksen eilen, joten alkaa olla syitä kotiin jäämiselle vähän enemmän. And yeah, I'm cool like that. Someone calls me and asks if I'm interested in working for them. Tosiasiassa kyse oli entisestä pomostani joka tiesi Suomeen paluustani ja kyseli halukkuutta jatkaa töitäni.

Mun tekis mieli vielä randomoida ainakin kolmeen eri uuteen aiheeseen, mutta taidan tällä hetkellä jättää puhumatta niistä ja jatkaa matkaani Lushin ruotsinkielisille sivuille ja tehdä ostolistaa siitä mitä tahdon ensi viikon ruotsinreissulta ostaa. Tottakai tämäkin reissu toteutetaan juuri siihen saumaan kun neiti on rahattomimmillaan ja parin viikon sisään pitäisi rahaa olla vaikka kuinka moneen juttuun. Ei sillä, ettenkö pitäisi niistä jutuista jokaisesta. Tämä muuten johtaa vielä yhteen asiaan...

Päivän vinkki:

Siivoamista sallamaarin tapaan: istu, mieluisesti petaamattomalla, sängyllä, lue Cosmopolitania (bongaa sieltä vanha tuttusi artikkelistä) ja juorua hyvän ystäväsi kanssa puoli tuntia puhelimessa. Musta tuntui, että ei kyseisen ystäväni kanssa muuta kuin naurettu puolet puhelusta, mutta mitä muutakaan tältä kaksikolta voi odottaa? Kaiken tämän hyvänmieleilyn jälkeen energia riittääkin mainiosti vaatteiden laskostamiseen ja kaappiin laittamiseen. Sen jälkeen tosin totesin omistavani ihan liikaa vaatteita, mutta onneksi vältin mieliteon repiä kahden kaapin sisällön lattialle, koska siitä olisi syntynyt katastrofi :D

New In Town

Mun tekisi mieli hihkaista "terveisiä mökiltä", mutta tarkemman pohdinnan jälkeen tajusin, että se kuulostaisi vaan typerältä. Päädyin torstai-aamuna raahaamaan kapsäkkini äitin autoon ja otettiin nokka kohta Terälahtea ja meidän mökkiä. Musta on edelleen hassua, että kotipihasta mökille on matkaa 39,1 kilometriä ja kumpikin on silti Tampereen rajojen sisäpuolella. Täällä saan taas raapia itseni verille hyttysten takia, mutta muuten ei tarvitse kuin vain olla.

Mä olevinaan keskiviikkona olin tehnyt päätöksiä taas hienosti, mutta silti olen onnistunut sekottamaan korttipakkani jo ainakin kolmesti sen jälkeen ja nyt taas pyörittelen päätäni epätietoisena. Sen päätöksen sain tehtyä, että Virrat ei kutsu mua tänä syksynä, mutta mikä sitten kutsuu, se on ihan perustusvaiheessa vielä. Onneksi mulla sentään on nyt hetki aikaa päättää. Seuraavan parin viikon aikana pitäisi tapahtua ainakin kaksi todella jee jee mahtavaa -juttua ja nyt olen taas oikeasti optimistinen tulevaisuuden suhteen. Alkuviikosta kun olin aika möks möks fiiliksillä ja hukassa.

Huomenna luultavimmin takaisin sivistyksen pariin, mikä onkin vain kivaa muutaman päivän mökkihöperöitymisen seurauksena. Nyt tosin muuraan itseni vaatekerroksilla ja hyttysmyrkyllä ja painun terassille siiderini kanssa nauttimaan kesäillasta. These are the things that make life sweet!

Breaking and Entering

Tutkin täällä DVD-soittimen anatomiaa ja pohdin mitäköhän kohtaa pitäisi taputtaa kiltteyden merkiksi: missä kohtaa on pää? Se armahti mut, mistä olen ihan over the moon iloinen ja kiljaisin siten, että avoimen ikkunan kautta varmasti joku ohikulkijakin pääsi yhtymään ilooni. Laite siis päätti pari viikkoa sitten, että DVD'tä on tietysti hurjan paljon mielenkiintoisempaa katsoa ilman ääntä, eikä mikään toiminut. Olin jo niin valmis soittamaan henkilökohtiselle tekniselle tuelleni tämän palatessa suomeen ja ilmoittamaan, että tule auttamaan, mutta laite oli fiksu ja lakkasi käyttäytymästä uhmaikäisen tavoin. Voisi juhlia katsomalla He's just not that into you.

Muhun iski tänään ikävällä tavalla todellisuus siitä, että olen vanha. Hankin mahtava isosisko -pisteitä viemellä siskoni ja kaksi serkkuani Särkänniemeen huvittelemaan ja arvatkaa kahdesti mihin kaikkialle tällä hetkellä sattuu. Tai no, kätevämpää voisi olla pohtia mihin ei satu. Mä en ymmärrä miten onnistuin kolisemaan taas niissä laitteissa niin pahasti. Kaiken lisäksi mun korvat on olleet tänään ihan ylirasituksella, kun ei voi oikeasti uskoa, kuinka paljon juttua lähtee kolmesta 9-11 vuotiaasta.

Ei mun päiväni onneksi ollut pelkästään huono. Sain ilmaiseksi muutaman hauskan vuoristoratakyydin ja pääsin istumaan aidalle siskoni kanssa laulelemaan vähän Little Bootsia ja Lady Gagaa. Tuli taas todistettua itselleni, että vesilaiteissa mulla on taito kastua läpimäräksi ja taistelin peilin kanssa taiteellisesta efektistä, minkä poskille tuhraantunut kajal aiheuttaa. Tosin minä taistelin kyllä koko päivän sitä klassista pissislookia vastaan, jonka saa aikaan itseruskettavalla ja väärän sävyisellä meikkivoiteella. Minkä minä sille voin, että meikkivoiteeni sävyä vaalentava kosteusvoide-puoli päätti loppua, minkä puute aiheuttaa itse aineeseen ihanan oranssin sävyn. Mutta se tarkoittaa sitä, että pääsen huomenna nopeasti pyörähtämään kaupoilla ja jos joku kysyy "mitkä sun suunnitelmat on syksyn suhteen" saan vahingoniloisesti ilmoittaa, että "hei, mä olen tehnyt päätöksen". Lisää siitä kuitenkin vasta asian hiukan hauduttua.

ps. syön täällä huvipuistotuliaisina metrilakuja ja namnam. Arvatkaa millä saa kalakammoisen ihmisen kalamarkkinoille? Kun sanoo, että siellä myydään metrilakuja ja lupaa olla noloilematta, jos toinen säikkyy kuolleen kalan näkemistä. (Viimeksi kiljuin kalapehmolelulle, mikä hyökkäs kimppuuni...)

This summer

Faktoja: about me, about the blog, a little about everything...

Ensimmäiseksi täytyy varmaan todeta se, että olen tällä hetkellä aika hukassa elämäni kanssa. Ja voi kuinka toivoisinkaan, että puhuisin ainoastaan kuvainnollisesti, mutta eieiei! Siitä juontaa juurensa myös koko blogin otsikko: where is your home tonight? Mun mielestä katosi kodin käsite lähtiessäni vuoden alussa Usaan ja tällä hetkellä kaikki on vain outoa savua ympärilläni. Asun nyt porukoiden luona, mutten kotona. Sydämmeni taisin jättää purkamatta matkalaukuista, tai sitten se saattaa vaan olla liian itsepäinen asettuakseen takaisin aloilleen. Faktana kuitenkin tieto siitä, että kolme viikkoa Suomessa ovat auttaneet tajuamaan kuinka kovasti tahdon takaisin maailmalle.

Jos mun pitäisi yksi paikka maailmassa mainita, jonne olen sydämmeni jättänyt niin täältä se löytyisi:


Ei ehkä niinkään Piccadillyltä, mutta Lontoosta kuitenkin. Mulla on viime viikkoina ollut niin hullu Lontoo -ikävä, että olisin valmis lähtemään sinne vaikka tältä istumalta yökkäreissä hiukset märillä hippikiharoilla. Jos en kouluun syksyksi mene, Lontooseen on päästävä.

Mainittu koulu onkin tällä hetkellä se suurin dilemma, jonka kanssa taistelen. Opiskelupaikka Virroilla Käsikirjoittamisen ja kuvallisen viestinnän linjalla (medianomi) sai odottaa vuoden Jenkki-seikkailujen seurauksena ja nyt en enää tiedä mitä tehdä tämän kaiken suhteen. Pelottaa opiskelijaelämään astuminen ja tavallaan tahtoisin elää vielä vuoden peter pan -syndromaa ilman "mikä susta tulee isona" -kysymyksiä. Tiedän, ettei se onnistuisi, mutta tahdonkin elää jossain haavemaailmassa, missä tiikerit on vaaleanpunaisia ja kehräävät kuin kotikissat.

Juuri se haavemaailmassa eläminen aiheuttaa välillä suurimmat ongelmani. Arkielämässä dominoivat pessimismi ja realismi täytyy tasapainoittaa sillä, että unelmoidessa asiat voisivat oikeesti olla hienosti, jos kaikki olisi täyttä Hollywood -satua. Mutta kun ei ole, prkl. Onneksi vielä toistaiseksi joku kahle estää mua leijumasta pilvien päälle moikkailemaan niitä vaaleanpunaisia tiikereitä.

Mutta siis kouluun vai epätoivoiseen työpaikanhakuun? Tätä menoa päädyn heittämään kolikkoa elokuun alussa tämän suhteen. Ainoa vaan, että tämä ei tiedä vieläkään kumpi puoli kolikosta on kruuna ja kumpi klaava. Aiheutuisikohan siitä pieniä ongelmia?