Should've tried harder

Mulla on tällä hetkellä kriisi: big fat crisis, äksmöks ja riksrakspoks -kriisi, joka kantaa nimeä Tulevaisuus. Olen ollut niin liukuhihnatuotantoa koko nuoruuteni, ettei tosikaan. Äidin hoivista perhepäivähoitajalle (aka mummu), mummulta päiväkotiin, päiväkodista ala-asteella, sieltä yläasteelle ja 8,8 keskiarvolla olisin luultavimmin päässyt Tampereen joka lukioon. Mun aivoihin on asennettu lisäosat näin risteytät albiinohiiriä sekä näin derivoit funktion 3x, mutta joku unohti asentaa mun päähäni kompassin, jossa ilmansuuntien sijaan voisi olla merkinnät oikea suunta, väärä suunta, sekä ihan hyvä suunta. Mun ongelma tosin ei ole useilla tavattu en tiedä mitä tahdon vaan mun ongelmani on tiedän mitä tahdon, mutta vaihtoehtoja on liikaa.

Mä olen kaivannut maailmalle niin kauan kuin jaksan muistaa. Puoli vuotta Jenkeissä oli pintaraapaisu kaikkeen siihen, mitä tämä typerän kookas pallo keksiikään sisältää: seikkailuja. Tällä hetkellä mun jalkoja maan pinnalla pitää ehkä eniten ajatus siitä, että kaikki jenkeissä ei osunut ihan siihen tikkataulun keskipisteeseen ja vähän epäilyttää omien siipien koittaminen uudestaan. Toisaalta taas mun levottomat jalat tahtoisivat niin kovasti lähteä, ettei tosikaan ja hei, maailma on sun ja mä en ikinäkoskaanmillonkaan tule saamaan elämässäni tilaisuutta milloin pääsisin lähtemään yhtä stressittä maailmalle, kun mielessä ei vielä paina ajatukset vakituisesta työpaikasta, miehestä, lapsista ja farmarivolvosta.

Mihin mä sitten tahtoisin?

No eniten tietysti sinne, minne ikävöiminen on mun mielestäni paljon parempi tapa kuluttaa arkipäiviä kuin ~elämän~ eläminen.


London is my secret lover! Kyllä, minä tahtoisin sinne kaksikerroksisten bussien ihmemaahan seikkailemaan pukumiesten kanssa metroon. Indeed, I fancy London - tässä siis onneton yritykseni brittiaksenttia kohtaan. Mä en vain osaa. Mun Lontoo-ikävä alkaa olla sen verran huimaa sorttia, että ei tosikaan. Lontoo on se paikka, joka on mulle tärkeämpi kuin New York City, joka sekin rinnastuu mulle kotiin omalla tavallaan. Lontoo on vain rakkaus, eikä sitä pysty selittämään liian yksityiskohtaisesti.

Toisena suosikkina olisi, est-ce que tu parles français?


Esittämääni kysymykseen osaisin vastata oui, un peu ja sen jälkeen hymyilisin turistina toisten puhuessa ranskaa ja kaikki menisi ohi korvieni. Kolmen vuoden ranskanopinnot lukiossa eivät sitten taitaneet tuottaa tulosta vai? No ei ihan niinkään, uskoisin, että kielioppipohjani on aika vahva jos sitä vähän virkistäisin, mutta mun sanavaraston on varmasti suppeampi kuin puolitoistavuotiaalla ranskalaislapsella. Mua kuitenkin kiehtoisi ajatus kolmesta kielestä joita osaisin puhua melko sujuvasti (ruotsi ei ole vaihtoehto). Ranska kiehtoo mua maana paljon, vaikka eiffelistä kuvan nappasinkin. Je voudrais manger un sandwich jambon-beurre.
(ps. en mene vannomaan minkään ranskaksi kirjoittamani keiliopillisesta ja/tai kirjoitusasullisesta oikeellisuudesta)

Kolmanneksi tietysti pitäisi rankata jo vuosien takainen unelmani:


Uusi-Seelanti! Okei, tämä ei tällä hetkellä ole edes realistisissa suunnitelmissa, mutta oh dear god kuinka kauan Uusi-Seelanti on ollut unelmani. Tällä hetkellä mulla ei vain todellakaan ole rahoja, esimerkiksi working holiday tapaisen reissun pohtimiseen, mutta tämä maa pysyy unelmissa ja vielä joskus minä tämänkin maailmankolkan valloitan.

Tässä vaiheessa olisi helppo jonkun sanoa no mikset lähde, niin kuin itsekin sanoit, maailma on sun. No totta, mutta kun mun omaksi epäonnekseni mun päähän on iskostunut sellainen punaiseksi olettamani karvainen otus, jota voisi järjeksikin kutsua. Se kysyy multa aina mutta mieti, jos hakisitkin kouluun, sä voisit saada ammatin paljon nopeampaa tai mieti, jos kaikki ei menekään ihan hyvin. Musta tuntuu, että sen monsterin voi lukea myös terveeksi peloksi ja jännitykseksi.

Viime päivinä mulle tosin on vahvistunut tunne siitä, että tahdon pois. Tahdon pois tästä tilanteesta ja ahdistuksesta tulevaisuuden suhteen. Ei asioita pakoon juokseminen auta tippaakaan, ei todellakaan, mutta enemmänkin tarvitsisin aikaa miettiä ja pohtia. Voisin työskennellä syksyn suomessa ja hakea ammattikorkeaan, katsoa asiaa uudelleen ensi vuoden keväällä ja päättää mitä tehdä. Mä en vain voi mitään sille, että ajatus saman työn tekemisestä päivästä toiseen tässä kaupungissa, jossa olen jo niin monta vuotta asunut, ahdistaa mua erittäin suureksi. Ja sen lisäksi mun oloni on mä tahdon tehdä jotain nyt, enkä odottaa pääsykokeita, tulokia ja mahdollista koulun alkamista vasta neljän kuukauden päästä. Harmi vain, että mun aivoihini on iskostunut vähän myös sitä liukuhihna-ajatusta: lukio -> korkeakoulu ->työelämä.