Arki on käsite, mitä jaksan vihata ihan liikaa ja niihin samoihin vanhoihin rutiineihin putoaminen saa mut aina kaipaamaan pois siitä kaikesta. Aamuherääminen väsyneenä, meikkaaminen puolikuolleena, bussissa koomaamista, töitä, lounastauko, töitä ja päänsäryn kanssa kotiin jaksamatta tehdä melkein mitään sen jälkeen. God, I love my life.
Mulla tosiaan pari viikkoa töissä takana ja vähitellen alan miettimään miks sanoinkaan kyllä kun mua kysyttiin töihin. Enkö mä oikeesti saanut tarpeekseni niistä kahdesta ja puolesta vuodesta? Totuus tosin taitaa löytyä siitä, että kyllä mä itsekin tiedän, että tässä taloustilanteessa työpaikan saaminen ei ole ihan helppoa ja jos joku kysyy sua töihin, ei välttämättä kannata kieltäytyä. Pakko olla onnellinen työpaikasta, jossa kuitenkin ilmapiiri on mukava ja saan rullailla punaisella tuolillani ympäri paikkoja.
Sen lisäksi, että mulla on vakituinen työpaikka, pitäisi varmaan olla onnellinen myös siitä, että mulla on myös koulupaikka. Oikeasti, pitäisikö mulla olla mitään valittamista? Mulla moni kaveri jäi jo toista vuotta ilman koulutuspaikkaa ja itse pääsin ihan vahingossa sisään viime vuonna. Ai miten niin vahingossa?
Tuskin olen ainut, joka haki lukion loputtua kouluun ihan vain siksi, että tunsi lohduttavansa sillä erästä olematonta kolkkaa aivoistaan, joka oli sitä mieltä, että jos et ihan tyhjän päälle jäisi, olisi kiva. No, pidin ennakkotehtävistä ja lopulta lähetin hakemuksen tehtävineen PIRAMKin Virtojen yksikköön toivoen pääsyä medianomin pääsykokeisiin. Pääsykoekutsu tulikin niin kuin epäilin, mutta ongelmaksi koitui pääsykoepäivälle hankitti keikkalippu 30 Seconds To Mars konserttiin. No lopulta sain lykätä pääsykokeita seuraavalle "vara"-päivälle ja silloin sitten itseni virroille raahasinkin. Olin valvonut keikkaa edeltävän yön ja sitä edellinen päivä oli ollut lakkiaispäiväni. No keikalta Tampereelle viiden aikaan yöllä päästyäni valvomista oli kertynyt mukavat 46 tuntia - laskematta mukaan sitä, miten melkein nukahdin ystävääni vasten hesassa jalkakäytävällä bussia odotellessa - ja kunnioitettavien kahden tunnin yöunien jälkeen oli lähtö virroille. Mahtavat puitteet mennä pääsykokeisiin, jotka vielä koostuivat haastattelusta ja ryhmätehtävistä. Yltiömäisen väsymyksen takia en muistanut edes jännittää ja no, en edes muista tapahtumasta paljoa. Heinäkuun alussa riemuitsin yksi yö netistä nähdessäni, etten päässyt kouluun sisään ja ohut kirjekuori kertoi mun olevan ekalla varasijalla: pääsykokeista puoli pistettä vähemmän kuin olisi tarvinnut sisäänpääsyyn, mikä oli mielestäni loistava asia. Siinä vaiheessa pistin pyörät pyörimään au pair asioiden suhteen ja kun elokuun alussa sain tiedon päässeeni kouluun ensimmäiseltä varasijalta, oli au pair hommat jo kumonneet mahdolliset kouluajatukset ja opiskelupaikka pääsi lykkäykseen; ja on siellä edelleen.
Ihan vain siksi suostun olemaan koulussa kirjoilla, että jos en ensi keväänäkään saa opiskelupaikkaa, luultavasti aloitan väkisin siellä Virroilla, sillä liian kauaa en tahdo kellua tyhjän päällä. Mä saatan olla ainut, joka odottaa jo innoissaan syksyn yhteishaun alkamista, pääsykoekutsuja ja pääsykokeita. Pretty please... Mä niin en tahdo jumittua paikalleni vaan olisin jo niin valmis jatkamaan eteenpäin.
30.8.2009
23.8.2009
Guilty Pleasure
I don't care about my guilty pleasure for you
shut up cause we won't stop
and we're getting down
till the sun's coming up
(Cobra Starship - Guilty Pleasure)
shut up cause we won't stop
and we're getting down
till the sun's coming up
(Cobra Starship - Guilty Pleasure)
Yllä oleva kappale ei suinkaan lukeudu omiin guilty pleasure -kappaleisiini vaan ihan innoissani pompin ympäri huonetta ja veljeni iloksi huudatan Cobra Starshipiä vähintään kerran viikossa. Tällä kertaa kyse ei olekaan musiikista, mitä rakastan vaan siitä, mitä välillä punertavin poskin epäilen myöntää ääneen.
Ihmisten tuomitseminen näiden musiikkimaun perusteella on ehkä idioottimaisin teko ikinä. Myönnettäköön, että pyrin hienovaraisesti ohjailemaan välillä etenkin pikkusiskoni kuuntelutottumuksia, mutta jos joku tykkää ihan eri musiikista kuin minä, yleensä ohitan asian olankohautuksella. Mitä kavereihin tulee, ne tietävät, etten tarkoita sitä pahalla, jos irvistelen esimerkiksi suomi-räp -kappaleille.
Itse en mielellään puhu vieraille paljoa musiikkimaustani. Syitä on kaksi
1.) en tahdo tulla tuomituksi musiikkimieltymysteni perustella
2.) välillä tympii saada kysymys 'niin mikä se oli' seurauksena bändin nimelle ja loppuun
toteamus 'kuuteletpas sä outoa musiikkia'
Netissä harvemmin häpeän myöntää mitä kuuntelen, mutta pakko myöntää, että last.fm tallentaa välillä kappaleita, jotka voisi välillä jättää tallentumatta. Kyllä, tiedän, että tuosta ohjelmasta saa kappaleiden tallentumisen pysäytettyä tiettyjen biisien ajaksi, mutta koska tahdon tilastojeni olevan mahdollisimman todenmukaiset, kestän tietyistä kappaleista johtuvan häpeän. Jos tästä ei vielä ilmennyt, olen aivan liian last.fm-addikti ja äksyilenkin sen temppuilun perään tasaisin väliajoin.
Mitä sitten en välttämättä tykkäisi myöntää ääneen?
Mun top tracks -listan toiselta sijalta löytyy Dixie Chicks kappaleellaan Not Ready To Make Nice. Eittämättä ainut kappale kyseiseltä country -yhtyeeltä, mikä mulla on koneella, mutta upposin tähän ensimmäisellä kerralla jo niin pahasti, ettei tosikaan. Pelottavinta: kaikki lähes 250 soittokertaa on tulleet alle vuoden sisällä. Oops!
Koitan kovasti olla menettämättä kaikkea lähes 20-vuotiaan uskottavuutta myöntämällä, että Joe Jonas on suloinen - tosin olen täysin freaked out sen reisistä tämän videon takia. Teinistaran ajoittainen kuolaaminen olisi vielä ihan ok, mutta sitä suurempaa häpeää tuottaa myöntää, että se musiiki ei oikeasti ole hullumpaa. Last.fm'ssä JoBro't pitävät sijaa 48 päälle kahdella sadalla soittokerralla ja tämän huomaaminen pelotti mua jo hiukan. Kun SOS alkoi ensimmäisiä kertoja soimaan suomen radioissa, popitettiin sitä siskoni kanssa ihan kympillä ja ilmeisesti siskolleni Ruotsista tuliaisiksi tuoma levy iskostui vähän myös vanhempaan kuuntelijaan. Mitkä olivatkaan sitten New Yorkin tuliaiseni siskolleni... no uunituore uutuuslevy tietysti! Ja ei, en osta siskolleni levyjä kaapatakseni sitemmin omaan hyllyyni; ostan niitä siksi, että se oikeasti tykkää niistä. Ja hei, silloin kun oikein tarvitsee nollata aivoja, mikä onkaan parempaa kuin kaivaa digiboksin kätköistä Camp Rock -leffa ja katsella söpöä naapurinpoikaa luonnon keskellä tunnin ajan. Ja ikää oli.... yhtä paljon kuin Joella ainakin!
Kuka menetti juuri uskonsa mun täysjärkisyyteen? Tervetuloa kerhoon. Loput ei sitten olekaan niin noloja.
Toinen Disney-stara, jonka mielelläni repisin pois Disney-leiman alta, on Taylor Swift. Singer-songwriter... love it! Mulla jenkeissä autossa loistava tapa hiljentää lapset oli Disney-radion tarjonta. Love Story oli kevään suuri hitti ja pitkin hampain muutaman viikon pakkosyötön jälkeen aloin pitämää siitä. Levyn ostettuani pääsin toiseen kappaleeseen ja sanat when you're fifteen and somebody tells you they love you, you're gonna believe them yllättivät mut aitoudellaan ja en vain voinut olla rakastumatta. Juuri tuo Fifteen kappale on yksi omia suosikkejani samoin kuin Forever & Always.
Alussa mainitsin epämieltymykseni suomiräpiin. Vieläkin käy kylmät väreet selässä vuodentakaisen Asan keikan seurauksena, kun oli pakko katsella sitä sähläämistä varmistaakseni paikkani Paramoren eturivissä. Yleensä vain irvistelen esimerkiksi Cheekille, mutta nehän on juuri ne poikkeukset, jotka vahvistavat sen säännön.... Mc Mane feat Valveuni - Hiljainen ilta ja Edorf - Hetki Vaan Aikaa. Niimpä, olen totaalinen sucker slovareille. Ja juu, eräs pomppi kyllä Elastisen tahtiin sohvalla abiristeilyllä, mutta sen varmaan voisi laittaa täysin viinan piikkiin. Itse tosin en mielestäni ollut yhtään humalassa, mutta kaverini, jonka siellä vai nopeasti näin myöhemmin valaisi mua kyllä sä sallis aika humalassa olit. Eli siis suomi hiphopia vain humalassa, deal?
Let's escape into the music laulaa Rihanna kappaleessaan Please Don't Stop The Music ja I'm gonna escape into the closet myöntäessäni, että tämä kappale kuuluu yksiin suosikkikappaleistani ikinä. Ihanaa tanssimusiikkia ja en voi sille mitään, että pidän tuosta vain ihan hurjasti. Toinen jo vuosien takainen jumitussuosikki on Sunrise Avenuen Fairytale Gone Bad. Tässä itselleni aikanani oli vaikeinta myöntää sen suomalaisuus.
En edes keksi mitä muita guilty pleasure kappaleita mun koneeltani löytyy. Vähän mietityttää tässä kohtaa myöntäessäni heikkouden countryyn, disney-tähtiin, räppiin ja poppiin. Ja minä kun niin vannoin oleani rock-tyttö. Onneksi nämä ovatkin kaikki niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat niitä kirjoittamattomia sääntöjä... tai ainakin uskottelen itselleni niin.
Ihmisten tuomitseminen näiden musiikkimaun perusteella on ehkä idioottimaisin teko ikinä. Myönnettäköön, että pyrin hienovaraisesti ohjailemaan välillä etenkin pikkusiskoni kuuntelutottumuksia, mutta jos joku tykkää ihan eri musiikista kuin minä, yleensä ohitan asian olankohautuksella. Mitä kavereihin tulee, ne tietävät, etten tarkoita sitä pahalla, jos irvistelen esimerkiksi suomi-räp -kappaleille.
Itse en mielellään puhu vieraille paljoa musiikkimaustani. Syitä on kaksi
1.) en tahdo tulla tuomituksi musiikkimieltymysteni perustella
2.) välillä tympii saada kysymys 'niin mikä se oli' seurauksena bändin nimelle ja loppuun
toteamus 'kuuteletpas sä outoa musiikkia'
Netissä harvemmin häpeän myöntää mitä kuuntelen, mutta pakko myöntää, että last.fm tallentaa välillä kappaleita, jotka voisi välillä jättää tallentumatta. Kyllä, tiedän, että tuosta ohjelmasta saa kappaleiden tallentumisen pysäytettyä tiettyjen biisien ajaksi, mutta koska tahdon tilastojeni olevan mahdollisimman todenmukaiset, kestän tietyistä kappaleista johtuvan häpeän. Jos tästä ei vielä ilmennyt, olen aivan liian last.fm-addikti ja äksyilenkin sen temppuilun perään tasaisin väliajoin.
Mitä sitten en välttämättä tykkäisi myöntää ääneen?
Mun top tracks -listan toiselta sijalta löytyy Dixie Chicks kappaleellaan Not Ready To Make Nice. Eittämättä ainut kappale kyseiseltä country -yhtyeeltä, mikä mulla on koneella, mutta upposin tähän ensimmäisellä kerralla jo niin pahasti, ettei tosikaan. Pelottavinta: kaikki lähes 250 soittokertaa on tulleet alle vuoden sisällä. Oops!
Koitan kovasti olla menettämättä kaikkea lähes 20-vuotiaan uskottavuutta myöntämällä, että Joe Jonas on suloinen - tosin olen täysin freaked out sen reisistä tämän videon takia. Teinistaran ajoittainen kuolaaminen olisi vielä ihan ok, mutta sitä suurempaa häpeää tuottaa myöntää, että se musiiki ei oikeasti ole hullumpaa. Last.fm'ssä JoBro't pitävät sijaa 48 päälle kahdella sadalla soittokerralla ja tämän huomaaminen pelotti mua jo hiukan. Kun SOS alkoi ensimmäisiä kertoja soimaan suomen radioissa, popitettiin sitä siskoni kanssa ihan kympillä ja ilmeisesti siskolleni Ruotsista tuliaisiksi tuoma levy iskostui vähän myös vanhempaan kuuntelijaan. Mitkä olivatkaan sitten New Yorkin tuliaiseni siskolleni... no uunituore uutuuslevy tietysti! Ja ei, en osta siskolleni levyjä kaapatakseni sitemmin omaan hyllyyni; ostan niitä siksi, että se oikeasti tykkää niistä. Ja hei, silloin kun oikein tarvitsee nollata aivoja, mikä onkaan parempaa kuin kaivaa digiboksin kätköistä Camp Rock -leffa ja katsella söpöä naapurinpoikaa luonnon keskellä tunnin ajan. Ja ikää oli.... yhtä paljon kuin Joella ainakin!
Kuka menetti juuri uskonsa mun täysjärkisyyteen? Tervetuloa kerhoon. Loput ei sitten olekaan niin noloja.
Toinen Disney-stara, jonka mielelläni repisin pois Disney-leiman alta, on Taylor Swift. Singer-songwriter... love it! Mulla jenkeissä autossa loistava tapa hiljentää lapset oli Disney-radion tarjonta. Love Story oli kevään suuri hitti ja pitkin hampain muutaman viikon pakkosyötön jälkeen aloin pitämää siitä. Levyn ostettuani pääsin toiseen kappaleeseen ja sanat when you're fifteen and somebody tells you they love you, you're gonna believe them yllättivät mut aitoudellaan ja en vain voinut olla rakastumatta. Juuri tuo Fifteen kappale on yksi omia suosikkejani samoin kuin Forever & Always.
Alussa mainitsin epämieltymykseni suomiräpiin. Vieläkin käy kylmät väreet selässä vuodentakaisen Asan keikan seurauksena, kun oli pakko katsella sitä sähläämistä varmistaakseni paikkani Paramoren eturivissä. Yleensä vain irvistelen esimerkiksi Cheekille, mutta nehän on juuri ne poikkeukset, jotka vahvistavat sen säännön.... Mc Mane feat Valveuni - Hiljainen ilta ja Edorf - Hetki Vaan Aikaa. Niimpä, olen totaalinen sucker slovareille. Ja juu, eräs pomppi kyllä Elastisen tahtiin sohvalla abiristeilyllä, mutta sen varmaan voisi laittaa täysin viinan piikkiin. Itse tosin en mielestäni ollut yhtään humalassa, mutta kaverini, jonka siellä vai nopeasti näin myöhemmin valaisi mua kyllä sä sallis aika humalassa olit. Eli siis suomi hiphopia vain humalassa, deal?
Let's escape into the music laulaa Rihanna kappaleessaan Please Don't Stop The Music ja I'm gonna escape into the closet myöntäessäni, että tämä kappale kuuluu yksiin suosikkikappaleistani ikinä. Ihanaa tanssimusiikkia ja en voi sille mitään, että pidän tuosta vain ihan hurjasti. Toinen jo vuosien takainen jumitussuosikki on Sunrise Avenuen Fairytale Gone Bad. Tässä itselleni aikanani oli vaikeinta myöntää sen suomalaisuus.
En edes keksi mitä muita guilty pleasure kappaleita mun koneeltani löytyy. Vähän mietityttää tässä kohtaa myöntäessäni heikkouden countryyn, disney-tähtiin, räppiin ja poppiin. Ja minä kun niin vannoin oleani rock-tyttö. Onneksi nämä ovatkin kaikki niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat niitä kirjoittamattomia sääntöjä... tai ainakin uskottelen itselleni niin.
Living In The Sky With Diamonds
Tahtoisin olla yksi niistä, jotka osaavat päivättää säännöllisesti ja järkevällä tavalla. Itse vajosin viime viikonloppuna taas siihen olotilaan, jossa en saa elämästä tai ympärillä pyörivistä asioista kiinni, vaikka kuinka yrittäisin ja kaikki lipuu läpi sormien ilman, että saan edes mistään otetta. Vihaan sitä olotilaa, mutta that's part of life. Ainakin minun elämääni.
Palasin töihin kuitenkin keskiviikkona ja vaikka olisin ollut valmis kiljumaan keuhkoni puhki muutmaan kertaan, kuitenkin pohjalla oli tunne siitä, että on ihanaa olla takaisin. En välttämättä sano kaivanneeni työtäni, mutta kyllä sitä kärsii tässä jouluun saakka, jonka jälkeen toivon olevani koulussa saatuami jumalattoman kaukokaipuuni edes hiukan järkevimpiin rajoihin. Töiden ohella ihanat ystäväni vetivät mut takaisin tämän maan pinnalle ja pitkästä aikaa tänään junassa ajattelin olevani oikeasti onnellinen ja toivoin, että voisin ajatella useammin siten.
ps. en varmasti ole maininnut vielä kuin sata kertaa, mutta Hot Mess -levy muuttuu paremmaksi päivä päivältä ja sillä on ihan liian monta loistavaa kappaletta.
Palasin töihin kuitenkin keskiviikkona ja vaikka olisin ollut valmis kiljumaan keuhkoni puhki muutmaan kertaan, kuitenkin pohjalla oli tunne siitä, että on ihanaa olla takaisin. En välttämättä sano kaivanneeni työtäni, mutta kyllä sitä kärsii tässä jouluun saakka, jonka jälkeen toivon olevani koulussa saatuami jumalattoman kaukokaipuuni edes hiukan järkevimpiin rajoihin. Töiden ohella ihanat ystäväni vetivät mut takaisin tämän maan pinnalle ja pitkästä aikaa tänään junassa ajattelin olevani oikeasti onnellinen ja toivoin, että voisin ajatella useammin siten.
ps. en varmasti ole maininnut vielä kuin sata kertaa, mutta Hot Mess -levy muuttuu paremmaksi päivä päivältä ja sillä on ihan liian monta loistavaa kappaletta.
13.8.2009
Should've tried harder
Mulla on tällä hetkellä kriisi: big fat crisis, äksmöks ja riksrakspoks -kriisi, joka kantaa nimeä Tulevaisuus. Olen ollut niin liukuhihnatuotantoa koko nuoruuteni, ettei tosikaan. Äidin hoivista perhepäivähoitajalle (aka mummu), mummulta päiväkotiin, päiväkodista ala-asteella, sieltä yläasteelle ja 8,8 keskiarvolla olisin luultavimmin päässyt Tampereen joka lukioon. Mun aivoihin on asennettu lisäosat näin risteytät albiinohiiriä sekä näin derivoit funktion 3x, mutta joku unohti asentaa mun päähäni kompassin, jossa ilmansuuntien sijaan voisi olla merkinnät oikea suunta, väärä suunta, sekä ihan hyvä suunta. Mun ongelma tosin ei ole useilla tavattu en tiedä mitä tahdon vaan mun ongelmani on tiedän mitä tahdon, mutta vaihtoehtoja on liikaa.
Mä olen kaivannut maailmalle niin kauan kuin jaksan muistaa. Puoli vuotta Jenkeissä oli pintaraapaisu kaikkeen siihen, mitä tämä typerän kookas pallo keksiikään sisältää: seikkailuja. Tällä hetkellä mun jalkoja maan pinnalla pitää ehkä eniten ajatus siitä, että kaikki jenkeissä ei osunut ihan siihen tikkataulun keskipisteeseen ja vähän epäilyttää omien siipien koittaminen uudestaan. Toisaalta taas mun levottomat jalat tahtoisivat niin kovasti lähteä, ettei tosikaan ja hei, maailma on sun ja mä en ikinäkoskaanmillonkaan tule saamaan elämässäni tilaisuutta milloin pääsisin lähtemään yhtä stressittä maailmalle, kun mielessä ei vielä paina ajatukset vakituisesta työpaikasta, miehestä, lapsista ja farmarivolvosta.
Mihin mä sitten tahtoisin?
No eniten tietysti sinne, minne ikävöiminen on mun mielestäni paljon parempi tapa kuluttaa arkipäiviä kuin ~elämän~ eläminen.
London is my secret lover! Kyllä, minä tahtoisin sinne kaksikerroksisten bussien ihmemaahan seikkailemaan pukumiesten kanssa metroon. Indeed, I fancy London - tässä siis onneton yritykseni brittiaksenttia kohtaan. Mä en vain osaa. Mun Lontoo-ikävä alkaa olla sen verran huimaa sorttia, että ei tosikaan. Lontoo on se paikka, joka on mulle tärkeämpi kuin New York City, joka sekin rinnastuu mulle kotiin omalla tavallaan. Lontoo on vain rakkaus, eikä sitä pysty selittämään liian yksityiskohtaisesti.
Toisena suosikkina olisi, est-ce que tu parles français?
Esittämääni kysymykseen osaisin vastata oui, un peu ja sen jälkeen hymyilisin turistina toisten puhuessa ranskaa ja kaikki menisi ohi korvieni. Kolmen vuoden ranskanopinnot lukiossa eivät sitten taitaneet tuottaa tulosta vai? No ei ihan niinkään, uskoisin, että kielioppipohjani on aika vahva jos sitä vähän virkistäisin, mutta mun sanavaraston on varmasti suppeampi kuin puolitoistavuotiaalla ranskalaislapsella. Mua kuitenkin kiehtoisi ajatus kolmesta kielestä joita osaisin puhua melko sujuvasti (ruotsi ei ole vaihtoehto). Ranska kiehtoo mua maana paljon, vaikka eiffelistä kuvan nappasinkin. Je voudrais manger un sandwich jambon-beurre.
(ps. en mene vannomaan minkään ranskaksi kirjoittamani keiliopillisesta ja/tai kirjoitusasullisesta oikeellisuudesta)
Kolmanneksi tietysti pitäisi rankata jo vuosien takainen unelmani:
Uusi-Seelanti! Okei, tämä ei tällä hetkellä ole edes realistisissa suunnitelmissa, mutta oh dear god kuinka kauan Uusi-Seelanti on ollut unelmani. Tällä hetkellä mulla ei vain todellakaan ole rahoja, esimerkiksi working holiday tapaisen reissun pohtimiseen, mutta tämä maa pysyy unelmissa ja vielä joskus minä tämänkin maailmankolkan valloitan.
Tässä vaiheessa olisi helppo jonkun sanoa no mikset lähde, niin kuin itsekin sanoit, maailma on sun. No totta, mutta kun mun omaksi epäonnekseni mun päähän on iskostunut sellainen punaiseksi olettamani karvainen otus, jota voisi järjeksikin kutsua. Se kysyy multa aina mutta mieti, jos hakisitkin kouluun, sä voisit saada ammatin paljon nopeampaa tai mieti, jos kaikki ei menekään ihan hyvin. Musta tuntuu, että sen monsterin voi lukea myös terveeksi peloksi ja jännitykseksi.
Viime päivinä mulle tosin on vahvistunut tunne siitä, että tahdon pois. Tahdon pois tästä tilanteesta ja ahdistuksesta tulevaisuuden suhteen. Ei asioita pakoon juokseminen auta tippaakaan, ei todellakaan, mutta enemmänkin tarvitsisin aikaa miettiä ja pohtia. Voisin työskennellä syksyn suomessa ja hakea ammattikorkeaan, katsoa asiaa uudelleen ensi vuoden keväällä ja päättää mitä tehdä. Mä en vain voi mitään sille, että ajatus saman työn tekemisestä päivästä toiseen tässä kaupungissa, jossa olen jo niin monta vuotta asunut, ahdistaa mua erittäin suureksi. Ja sen lisäksi mun oloni on mä tahdon tehdä jotain nyt, enkä odottaa pääsykokeita, tulokia ja mahdollista koulun alkamista vasta neljän kuukauden päästä. Harmi vain, että mun aivoihini on iskostunut vähän myös sitä liukuhihna-ajatusta: lukio -> korkeakoulu ->työelämä.
Mä olen kaivannut maailmalle niin kauan kuin jaksan muistaa. Puoli vuotta Jenkeissä oli pintaraapaisu kaikkeen siihen, mitä tämä typerän kookas pallo keksiikään sisältää: seikkailuja. Tällä hetkellä mun jalkoja maan pinnalla pitää ehkä eniten ajatus siitä, että kaikki jenkeissä ei osunut ihan siihen tikkataulun keskipisteeseen ja vähän epäilyttää omien siipien koittaminen uudestaan. Toisaalta taas mun levottomat jalat tahtoisivat niin kovasti lähteä, ettei tosikaan ja hei, maailma on sun ja mä en ikinäkoskaanmillonkaan tule saamaan elämässäni tilaisuutta milloin pääsisin lähtemään yhtä stressittä maailmalle, kun mielessä ei vielä paina ajatukset vakituisesta työpaikasta, miehestä, lapsista ja farmarivolvosta.
Mihin mä sitten tahtoisin?
No eniten tietysti sinne, minne ikävöiminen on mun mielestäni paljon parempi tapa kuluttaa arkipäiviä kuin ~elämän~ eläminen.
London is my secret lover! Kyllä, minä tahtoisin sinne kaksikerroksisten bussien ihmemaahan seikkailemaan pukumiesten kanssa metroon. Indeed, I fancy London - tässä siis onneton yritykseni brittiaksenttia kohtaan. Mä en vain osaa. Mun Lontoo-ikävä alkaa olla sen verran huimaa sorttia, että ei tosikaan. Lontoo on se paikka, joka on mulle tärkeämpi kuin New York City, joka sekin rinnastuu mulle kotiin omalla tavallaan. Lontoo on vain rakkaus, eikä sitä pysty selittämään liian yksityiskohtaisesti.
Toisena suosikkina olisi, est-ce que tu parles français?
Esittämääni kysymykseen osaisin vastata oui, un peu ja sen jälkeen hymyilisin turistina toisten puhuessa ranskaa ja kaikki menisi ohi korvieni. Kolmen vuoden ranskanopinnot lukiossa eivät sitten taitaneet tuottaa tulosta vai? No ei ihan niinkään, uskoisin, että kielioppipohjani on aika vahva jos sitä vähän virkistäisin, mutta mun sanavaraston on varmasti suppeampi kuin puolitoistavuotiaalla ranskalaislapsella. Mua kuitenkin kiehtoisi ajatus kolmesta kielestä joita osaisin puhua melko sujuvasti (ruotsi ei ole vaihtoehto). Ranska kiehtoo mua maana paljon, vaikka eiffelistä kuvan nappasinkin. Je voudrais manger un sandwich jambon-beurre.
(ps. en mene vannomaan minkään ranskaksi kirjoittamani keiliopillisesta ja/tai kirjoitusasullisesta oikeellisuudesta)
Kolmanneksi tietysti pitäisi rankata jo vuosien takainen unelmani:
Uusi-Seelanti! Okei, tämä ei tällä hetkellä ole edes realistisissa suunnitelmissa, mutta oh dear god kuinka kauan Uusi-Seelanti on ollut unelmani. Tällä hetkellä mulla ei vain todellakaan ole rahoja, esimerkiksi working holiday tapaisen reissun pohtimiseen, mutta tämä maa pysyy unelmissa ja vielä joskus minä tämänkin maailmankolkan valloitan.
Tässä vaiheessa olisi helppo jonkun sanoa no mikset lähde, niin kuin itsekin sanoit, maailma on sun. No totta, mutta kun mun omaksi epäonnekseni mun päähän on iskostunut sellainen punaiseksi olettamani karvainen otus, jota voisi järjeksikin kutsua. Se kysyy multa aina mutta mieti, jos hakisitkin kouluun, sä voisit saada ammatin paljon nopeampaa tai mieti, jos kaikki ei menekään ihan hyvin. Musta tuntuu, että sen monsterin voi lukea myös terveeksi peloksi ja jännitykseksi.
Viime päivinä mulle tosin on vahvistunut tunne siitä, että tahdon pois. Tahdon pois tästä tilanteesta ja ahdistuksesta tulevaisuuden suhteen. Ei asioita pakoon juokseminen auta tippaakaan, ei todellakaan, mutta enemmänkin tarvitsisin aikaa miettiä ja pohtia. Voisin työskennellä syksyn suomessa ja hakea ammattikorkeaan, katsoa asiaa uudelleen ensi vuoden keväällä ja päättää mitä tehdä. Mä en vain voi mitään sille, että ajatus saman työn tekemisestä päivästä toiseen tässä kaupungissa, jossa olen jo niin monta vuotta asunut, ahdistaa mua erittäin suureksi. Ja sen lisäksi mun oloni on mä tahdon tehdä jotain nyt, enkä odottaa pääsykokeita, tulokia ja mahdollista koulun alkamista vasta neljän kuukauden päästä. Harmi vain, että mun aivoihini on iskostunut vähän myös sitä liukuhihna-ajatusta: lukio -> korkeakoulu ->työelämä.
12.8.2009
Big Bad World
Ehkä eniten maailmassa mä vihaan sitä tunnetta kun elämä tuntuu potkivan päähän, heittelevän tiiliskiviä ja kruunaavan kokonaisuuden kuravesikastikkeella. Kaikki henkilökohtaisuudet on päättäneet iskeä päin kasvoja tässä viime päivinä ja oma olo on vaan ollut erittäin huono, inhottava ja kaikin puolin uupunut. Henkilökohtaisuudet pysyy henkilökohtaisuuksina ja pahimmat vuodatukset livejournalin puolella. Eilen kuitenkin yritin ottaa positiivisemman asenteen elämään ja nyt pitää koittaa pitää pää tulevaisuuteen suunnattuna eikä liiemmin miettiä menneitä.
Toisilta osin mun viikkoni on kyllä ollut ihan loistava kun olen saanut nähdä kaksi ihanaa ystävääni, jotka olen viimeksi nähnyt joulukuussa. Ikävä on ollut hurja ja ihaninta on huomata, että mikään ei oikeasti ole muuttunut. Ensimmäinen neiti ilmoitti mulle torstai-aamuna pääsevänsä sittenkin tulemaan Tampereelle ja käytetiin päivä shoppaillen - se shoppaili, minä valitin köyhyyttäni - ja ilta muun muassa Onnelassa juhliessa. Seuraava päivä meni monipuolisissa fiiliksissä Ideaparkissa ja illalla koskenrannassa pululle jutellessa. Niin paljon kuin tekikin mieli kirota taas välimatkat oli myös ihanaa päästä näkemään ystävääni. Maanantai-aamuna taas heräsin toisen ystäväni tekstiviestiin, joka ilmoitti tämän olevan Tampereella ja että tule moikkaamaan, jos kerkeät. No mulla oli onneksi aikaa kun toinen kaveri olikin joutunut peruuttaan ja pääsin näkemään tätäkin neitiä.
Tällä kertaa mun masennusmusiikkina on toiminut Plain White T's -yhtyeen Big Bad World levy, jonka ensimmäisestä kappaleesta tulee jo vähän paremmalle päälle. sometimes we fall on our faces before we even learn to stand, but we get back up, shake off all the dust and take it step by step. Kuitenkin mökötysolo muuttuu mahdottomaksi kun ällösiirappisuudessaan niin julmetun ihanan 1, 2, 3, 4 -kappaleen (jonka musiikkivideo on muuten yksi suosikkejani) jälkeen tulee That Girl -kappale.
Myönnettäköön, että sanat on melko provosoivat, mutta mä vaan rakastan tuon kappaleen drivia ja sitä, miten sen tahtiin tekee mieli aina hyppiä ja nauraa. Parasta piristysmusiikkia siis.
Toisilta osin mun viikkoni on kyllä ollut ihan loistava kun olen saanut nähdä kaksi ihanaa ystävääni, jotka olen viimeksi nähnyt joulukuussa. Ikävä on ollut hurja ja ihaninta on huomata, että mikään ei oikeasti ole muuttunut. Ensimmäinen neiti ilmoitti mulle torstai-aamuna pääsevänsä sittenkin tulemaan Tampereelle ja käytetiin päivä shoppaillen - se shoppaili, minä valitin köyhyyttäni - ja ilta muun muassa Onnelassa juhliessa. Seuraava päivä meni monipuolisissa fiiliksissä Ideaparkissa ja illalla koskenrannassa pululle jutellessa. Niin paljon kuin tekikin mieli kirota taas välimatkat oli myös ihanaa päästä näkemään ystävääni. Maanantai-aamuna taas heräsin toisen ystäväni tekstiviestiin, joka ilmoitti tämän olevan Tampereella ja että tule moikkaamaan, jos kerkeät. No mulla oli onneksi aikaa kun toinen kaveri olikin joutunut peruuttaan ja pääsin näkemään tätäkin neitiä.
Tällä kertaa mun masennusmusiikkina on toiminut Plain White T's -yhtyeen Big Bad World levy, jonka ensimmäisestä kappaleesta tulee jo vähän paremmalle päälle. sometimes we fall on our faces before we even learn to stand, but we get back up, shake off all the dust and take it step by step. Kuitenkin mökötysolo muuttuu mahdottomaksi kun ällösiirappisuudessaan niin julmetun ihanan 1, 2, 3, 4 -kappaleen (jonka musiikkivideo on muuten yksi suosikkejani) jälkeen tulee That Girl -kappale.
Myönnettäköön, että sanat on melko provosoivat, mutta mä vaan rakastan tuon kappaleen drivia ja sitä, miten sen tahtiin tekee mieli aina hyppiä ja nauraa. Parasta piristysmusiikkia siis.
9.8.2009
Don't stop Believing
Fall Out Boy + Brendon + Journey = ♥
Jos mun pitäisi yksi kappale sanoa, joka tiivistäisi mun koko elämäni jenkeissä, valitsisin epäilemättä Journeyn Don't Stop Believeing.
Just a small town girl, livin in a lonely world,
She took the midnight train goin' anywhere.
She took the midnight train goin' anywhere.
Mun ensikosketus Journeyn musiikkiin tuli -uskokaa tai älkää- vasta tämän vuoden Bamboozle-festivaaleilla. Tosin näin jälkeenpäin olen huomannut bändin tulevan mainituksi mm. Gilmoren tytöissä ja muissakin lempileffoissani, en ole koskaan vain kiinnittänyt huomiota asiaan. Tuolla Jerseyssä musiikkitapahtumassa kuitenkin eräs, jo siinä vaiheessa iltaa erittäin uupunut neiti seisoi iltahämärässä odottamassa monen vuoden takaisen unelmansa toteutumista ja Fall Out Boyn lavalle saapumista. Sitä ennen kuitenkin juontaja kiljaisi mikkiin don't stop believin' ja lavalle asteli omasta mielestäni liian vanhat miehet liian tiukoissa farkuissa.
Kaiken lisäksi tuntui kuin olisin ainut paikalla, joka oli ihan täydellisen pihalla siitä mikä bändi lavalla soittikaan. Fall Out Boy -täpinöistäni huolimatta päähäni jäi soimaan anywhere you want it, just the way you need it, anywhere you want it ja seuraavan aamun googlettelujen jälkeen keksin mistä asiassa oli kyse. Tämän jälkeen törmäsin Journeyn kappaleisiin (niihin kahteen jotka tunnistan) joka paikassa ja Don't Stop Believing muodostui omaksi voimabiisikseni. Sillä voi selittää sen, kuinka mielettömän onnellinen olo mulle tuli kun sattumalta törmäsin pätkään jossa lempibändini laulaja yhdistää voimat Fobin kanssa ja kappaleena jotain, mikä vain symbolisoi mulle paljon ja enemmän. So when you're tired of feeling down, you just have to wait for something that'll cheer you up, it'll come, you'll just have to wait.
Kaiken lisäksi tuntui kuin olisin ainut paikalla, joka oli ihan täydellisen pihalla siitä mikä bändi lavalla soittikaan. Fall Out Boy -täpinöistäni huolimatta päähäni jäi soimaan anywhere you want it, just the way you need it, anywhere you want it ja seuraavan aamun googlettelujen jälkeen keksin mistä asiassa oli kyse. Tämän jälkeen törmäsin Journeyn kappaleisiin (niihin kahteen jotka tunnistan) joka paikassa ja Don't Stop Believing muodostui omaksi voimabiisikseni. Sillä voi selittää sen, kuinka mielettömän onnellinen olo mulle tuli kun sattumalta törmäsin pätkään jossa lempibändini laulaja yhdistää voimat Fobin kanssa ja kappaleena jotain, mikä vain symbolisoi mulle paljon ja enemmän. So when you're tired of feeling down, you just have to wait for something that'll cheer you up, it'll come, you'll just have to wait.
Dont stop believin
Hold on to the feelin
Hold on to the feelin
8.8.2009
Everyone's at it
Mun viimepäivät on kuluneet pienessä krapulaolossa, hyvän ystäväni seurassa yli seitsämän kuukauden tauon jälkeen ja sen lisäksi vähän siellä täällä. Taisin rakastua Lily Alleniin kaverini iPodia kuunnellessa. Edelleen melko vetämätön olo. Voisin koittaa pelata Guitar Heroa veljeni koneella. Hassua miten aluksi olin siinä ihan onneton, mutta kun pääsin soittamaan The Killersiä ja AFIta olin yllättäen jopa melkein hyvä.
5.8.2009
You're Not in on the Joke
Olen melko varma maininneeni aiemmin siitä, miten olen toivoton yksityiskohtiin rakastuja. Siitä syystä itseäni ei ihmetyttänyt, miten yksi kesän parhaimmista hetkistä oli eilen, sängyllä maatessani ilta-auringon paahtaessa sääriäni kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyä, jota olen odottanut koko kesän kuin hullu puuroa. Eilen MTV'n The Leak palvelussa julkaistu Hot Mess -albumi on todellakin hot mess ja aurinko, kesä, lämpö, aurinkolasit ja Cobra Starship on täydellinen yhtälö. Typerä sivusto tosin ei toimi kuin jenkki-asukkaille, mutta onneksi mulle ystävällinen sielu sen kopioi ja lähetti.
Onko siinä vaiheessa liian lähellä lavaa,
jos tarvii kaksi kuvaa saadakseen bändin joka jäsenen kuvaan?
Onko siinä vaiheessa liian lähellä lavaa,jos tarvii kaksi kuvaa saadakseen bändin joka jäsenen kuvaan?
Nauttiessani eilen tästä täydellisestä hetkestä, mielessä kävi myös ajatus siitä, että mä en varmasti tätä yhtä loistavana ellen voisi yhdistää tähän kesää, lämpöä ja kaikkea tätä. Jo vuosia mulle on ollut sanomattakin selvää, että The Red Jumpsuit Apparatus soi aina kesällä ja AFI'ta ei vain voi kuunnella muuta kuin talvisin, mutta ikinä en ole huomannut albumin julkaisuajankohdan vaikuttavan asiaan näin kovasti. Tai no ehkä mä olen vain myöhäänherännyt ajatusteni suhteen.
Joka kerta kuullessani Pete Wentz Is the Only Reason We're Famous -kappaleen palaan mielessäni Harlem Linen Metro North junaan ja hymyilen samalla tavalla kuin aina sille suloiselle konduktöörille, joka oli lähes poikkeuksetta töissä aina matkatessani New York Cityyn. Good Girls Go Bad taas assosioituu kotiinpaluufiliksiin ja ajatukseen siitä, että kaikesta huolimatta ystävyyssuhde yhteen ihmiseen ei ehkä kuitenkaan ole muuttunut. Jo ennen julkaisua mulla oli tältä levyltä kappaleita, jotka vei mut muistoihin ja se on aika harvinaista. Mitä luultavimmin tulen kuuntelemaan tätä koko elokuun kunnes saan hyvän tekosyyn vaihtaa ja rakastua Paramoren uuteen levyyn syyskuussa.
ps. kyllä, mulle lähetettiin julkaisematon albumi, mutta en tunne huonoa omaatuntoa asiasta, koska pyrin ostaman kaiken musiikin cd-muodossa heti kun saan mahdollisuuden. satun oikeasti olemaan yksi niistä, jotka välittävät siitä, että muusikot saavat elantonsa siitä musiikista
Joka kerta kuullessani Pete Wentz Is the Only Reason We're Famous -kappaleen palaan mielessäni Harlem Linen Metro North junaan ja hymyilen samalla tavalla kuin aina sille suloiselle konduktöörille, joka oli lähes poikkeuksetta töissä aina matkatessani New York Cityyn. Good Girls Go Bad taas assosioituu kotiinpaluufiliksiin ja ajatukseen siitä, että kaikesta huolimatta ystävyyssuhde yhteen ihmiseen ei ehkä kuitenkaan ole muuttunut. Jo ennen julkaisua mulla oli tältä levyltä kappaleita, jotka vei mut muistoihin ja se on aika harvinaista. Mitä luultavimmin tulen kuuntelemaan tätä koko elokuun kunnes saan hyvän tekosyyn vaihtaa ja rakastua Paramoren uuteen levyyn syyskuussa.
ps. kyllä, mulle lähetettiin julkaisematon albumi, mutta en tunne huonoa omaatuntoa asiasta, koska pyrin ostaman kaiken musiikin cd-muodossa heti kun saan mahdollisuuden. satun oikeasti olemaan yksi niistä, jotka välittävät siitä, että muusikot saavat elantonsa siitä musiikista
2.8.2009
London Calling
... tai no, ehkä se on enemmänkin Stockholm calling tällä kertaa, mutta mitä pienistä.
Vein äsken kädet kauhistuneena kaulalleni varmana siitä, että olin hukannut pikkusiskoni antaman sydänkaulakorun, jonka olen viime joulun jälkeen ottanut pois kaulastani vain muutamia kertoja. Onneksi aivot toimivat kyllin nopeasti muistaakseni, että olin ottanut sen eilen pois. Voinko syyttää sitä, että eilen tuli juotua ehkä vähän liikaa ja minun kohdallani harmittava tosiasia on se, että jos tosiaan juon enemmän kuin sen yhden siiderin, minä en yleensä nuku ja niin kävi tosiaan tälläkin kertaa.
Mulla olisi nyt oikeasti aikaa pari tuntia pakata ja laittaa itseni kuntoon ennen kuin käännetään auton nokka kohti etelää ja ajatelaan Siljan terminaaliin. Esimerkiksi pakkaamistahan en millään voinut hoitaa eilen vaan sekin pitää tässä viimeisinä hetkinä katsoa. Yleensä mä aina unohdan jotain, mutta no, on siitä ennenkin selvitty. Mua vähän hirvittää, että käytän kaikki rahani typeriin kosmetiikkaostoksiin kun levyhyllystä löytyy tällä hetkellä lähes kaikki mitä ylipäätään tahdon. Ainakin tiedän saavani jonkun kivan jutun iskän lompakon sponsoroimana kun väiteltiin jostain typerästä asiasta, missä tiesin olevani oikeassa aivan varmasti ja se suostui lyömään vielä vetoa päälle.
Tuntuu vain hyvälle päästä hetkeksi pois Suomesta.
Ja niin joo, eilen oli tosiaan kaverin kihlajaiset. Oon tässä viikon pohtinut pitääkö mun tuntea itseni vanhaksi kun toinen on jo kihjoissa? Minä kun iloisesti edelleen menen oman pääni mukaan ilman mitään toiveita vakiintumisesta...
ps. Nyt kävi näin
Eräs blondi iski adapterin kanssa hiustenkuivaajan pistorasiaan suomessa, josta seurasi tapahtumaketju: pieni sähkötalli käteen + sormi mustaksi, oikosulku yläkertaa, kiljuntaa + "iskä mä pimensin koko talon". En mä tietenkään ollut osannut ajatella mitään jännitteitä ja no.... lopputulos ei ollut ennalta arvattavissa. Lukuunottamatta niitä heppatyttöjen koikeillaan-onko-hevosten-aidassa-oikeasti-sähköä -kokeiluja, olen vain kerran saanut oikein kunnon sähköiskun ja se olikin sellainen tälli, että äiti oli jo viemässä mua sairaalaan tarkistuttamaan vaikuttiko se sydämmeen jotenkin. Muistan vain sen, miten pidin johdosta kiinni, tärisin ja mietin "apua, mä saan jonkun sairaskohtauksen, iskäkin on ulkona eikä kukaan ole soittamassa ambulanssia". Kun tajusin päästää johdosta irti, säikähdin entistä pahemmin tajuttuani sen olevan sähköisku ja kiljuin niin kovasti säikähdyksestä, että iskä tosiaan kuuli pihalle saakka. Ja jos joku tahtoo väitellä mun kanssa näistä sata-asiaa-jouksee-mielessä-sekunnissa -jutuista, niin voin varoittaa, että olen ollut aika hyvä telomaan itseni ja mulla on ollut useempi tuollainen kokemusta. Tällä kertaa onneksi selvisin säikähdyksellä.
Vein äsken kädet kauhistuneena kaulalleni varmana siitä, että olin hukannut pikkusiskoni antaman sydänkaulakorun, jonka olen viime joulun jälkeen ottanut pois kaulastani vain muutamia kertoja. Onneksi aivot toimivat kyllin nopeasti muistaakseni, että olin ottanut sen eilen pois. Voinko syyttää sitä, että eilen tuli juotua ehkä vähän liikaa ja minun kohdallani harmittava tosiasia on se, että jos tosiaan juon enemmän kuin sen yhden siiderin, minä en yleensä nuku ja niin kävi tosiaan tälläkin kertaa.
Mulla olisi nyt oikeasti aikaa pari tuntia pakata ja laittaa itseni kuntoon ennen kuin käännetään auton nokka kohti etelää ja ajatelaan Siljan terminaaliin. Esimerkiksi pakkaamistahan en millään voinut hoitaa eilen vaan sekin pitää tässä viimeisinä hetkinä katsoa. Yleensä mä aina unohdan jotain, mutta no, on siitä ennenkin selvitty. Mua vähän hirvittää, että käytän kaikki rahani typeriin kosmetiikkaostoksiin kun levyhyllystä löytyy tällä hetkellä lähes kaikki mitä ylipäätään tahdon. Ainakin tiedän saavani jonkun kivan jutun iskän lompakon sponsoroimana kun väiteltiin jostain typerästä asiasta, missä tiesin olevani oikeassa aivan varmasti ja se suostui lyömään vielä vetoa päälle.
Tuntuu vain hyvälle päästä hetkeksi pois Suomesta.
Ja niin joo, eilen oli tosiaan kaverin kihlajaiset. Oon tässä viikon pohtinut pitääkö mun tuntea itseni vanhaksi kun toinen on jo kihjoissa? Minä kun iloisesti edelleen menen oman pääni mukaan ilman mitään toiveita vakiintumisesta...
ps. Nyt kävi näin
Eräs blondi iski adapterin kanssa hiustenkuivaajan pistorasiaan suomessa, josta seurasi tapahtumaketju: pieni sähkötalli käteen + sormi mustaksi, oikosulku yläkertaa, kiljuntaa + "iskä mä pimensin koko talon". En mä tietenkään ollut osannut ajatella mitään jännitteitä ja no.... lopputulos ei ollut ennalta arvattavissa. Lukuunottamatta niitä heppatyttöjen koikeillaan-onko-hevosten-aidassa-oikeasti-sähköä -kokeiluja, olen vain kerran saanut oikein kunnon sähköiskun ja se olikin sellainen tälli, että äiti oli jo viemässä mua sairaalaan tarkistuttamaan vaikuttiko se sydämmeen jotenkin. Muistan vain sen, miten pidin johdosta kiinni, tärisin ja mietin "apua, mä saan jonkun sairaskohtauksen, iskäkin on ulkona eikä kukaan ole soittamassa ambulanssia". Kun tajusin päästää johdosta irti, säikähdin entistä pahemmin tajuttuani sen olevan sähköisku ja kiljuin niin kovasti säikähdyksestä, että iskä tosiaan kuuli pihalle saakka. Ja jos joku tahtoo väitellä mun kanssa näistä sata-asiaa-jouksee-mielessä-sekunnissa -jutuista, niin voin varoittaa, että olen ollut aika hyvä telomaan itseni ja mulla on ollut useempi tuollainen kokemusta. Tällä kertaa onneksi selvisin säikähdyksellä.
1.8.2009
No one sleeps when I'm awake
Olen joskus huomannut melko hassun piirteen itsessäni. Jonkun ilmoittaessa lempimusiikikseen vähän kaikenlaisen ja mainitessa muutamia biisejä, oma pääni pohtii järkyttyneenä miten joku pystyy tuohon? Itselleni musiikki on ollut jo todella pienestä pitäen asia, joka on pitänyt koossa ja järjissäni. Vielä jos olisin itse edes piirunverran musikaalinen, mutta ei, olen vain niitä, jotka saa kiksit kuuntelemisesta.
Jotta varmasti mentäisiin ajassa taaksepäin tarpeeksi, voin viedä teidät mun suurelle keikkalavalle, jolla mikrofonina toimi äidin hääkimppun muovinen jalkaosa. Lauloin meidän olkkarin pöydällä todella siihen muoviseen härpäkkeeseen kahta kappaletta; mun keikoilla kuului Tipitii ja 506 ikkunaa. Kummastakaan en siis osannut kuin ehkä kaksi lausetta, enkä niitäkään oikein sanoin, mutta kolmivuotiaalta se oli jo paljon ja lapsen suloisuus vei voiton kaikelta muulta.
Tätä pari vuotta myöhemmin tarhantädit olivat varovasti kyselleet vanhemmiltani mistä mahtaa johtua, että lapsi laulaa ryyppäämään, ryyppäämään, joka aamu sännätään, ja kun päivä on ohi, niin lisää kännätään. Viisivuotiaalla ei todellakaan ollut tietoa siitä, mitä sammakoita suustaan päästeli, mutta iskän Eppu Normaalin kokoelmalevy oli kovaa kauraa korvissani ja mun tuli heiluttua lukemattomia tunteja olkkarissa langattomat kuulokkeet päässä hoilaten niin Baarikärpästä, Tahroja paperilla ja muita Eppuhittejä. Isäni ei uskonut sensurointiin liiaksi kun kyllä se Macarena oli yhtä lailla hyvää omaan korvaani.
Joka lapsen musiikkivarustukseen kuului omassa lapsuudessani Smurffit ja muut kumppani. Mulla kuitenkin oli myös muita suosikkeja, kuten yli 10 vuoden takainen kesähitti, Paradision Bailando oli yksi niistä, joiden tahtiin heiluttiin ahkerasti ja muistan edelleen miten kovasti veljeni kanssa väiteltiin siitä, miten italiaksi(?) lauletut sanat oikeasti menivät.
Epäilen, ettei oltu oikeassa kumpikaan, mutta mitä pienistä. Jo siinä vaiheessa omaan korvaan oli isäni ostamat levyt todella suuri vaikute. Muistan kuinka täpinöissäni etsin Viron piraattilevyjen paratiisista isäni listan mukaisia levyjä tehdessämme reissun Viroon äitini, kaverini ja tämän äidin kanssa. Mukaan taisi silloin tarttua Roxettea, Ricky Martinia ja Savage Gardenia, joista viimeinen soi stereioissani edelleen säännöllisesti ja Truly, Madly, Deeply on yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista kappaleista.
90-luvun puolessa välissä maailmaa ravisti tyttöbändi-sensaatio, jonka nimeä mun tuskin tarvitsee edes kirjoittaa jokaisen ymmärtääkseni mistä puhun: Spice Girls. Keräilykortteja, huppareita, julisteita, kirjoja ja luoja tietää mitä muuta krääsää. Ei, en ollut immuuni vaan tuskaisen kateellinen serkulleni joka meillä käydessään oli juuri saanut Spice Girls elokuvan vhs-kasetin ja leikkiessämme tämän piti kuljettaa kasettia ympäri pihoja kädessään. Tästä tuskin tarvitsee enempää puhua. Täällä eräs aikuinen kuuntelee edellenekin välillä tätä ysäriklassikkoa ja ei ole montaakaan vuotta kun sen leffan viimeksi näin.
Tyttären fiilistellessä isänsä levyjen perään, oli isäni ovela myös siinä mielessä, että jouluna ´99 omista paketeistani käriytyi Smurffi-levyn ja kannettavan levysoittimen ohella myös Cherin kokoelmalevy. Tarvitsin vain Believen ja olin ihan taivaissa. Hetken tuon levyn pari ekaa kappaletta soivat taukoamatta soittimessani, mutta kas kummaa, autostereoiden yleistyessä teki levyni mystisen katoamistempun levyhyllystämme. Vuosia myöhemmin löysin sen pesiytyneenä isäni auton levykoteloon ja hetken se asuikin hyllyssäni ennen kuin päästin sen takaisin kiertämään suomea auton mukana. En mä siitä enää niin pitänyt.
Lukuisten muiden vaikutteiden joukossa oli myös se yksi, joka mielestäni vähän jokaisen pitäisi kokea jossain vaiheessa: The Beatles. Silloin (10 vuotta sitten) ainakin oman ystäväpiirini keskuudessa oli kova juttu lähetellä nettipostikortteja, joihin sai myös liittää kappaleen taustalle soimaan. Omien korttieni taustalla soi kaverien kyllästymiseen saakka Yesterday ja kerrottuani isälleni siitä ihanasta kappaleesta jonka esittäjää en tiedä, sain pian käsiini The Beatles kokoelman 1. Oman Beatles-vaiheeni piikki oli melkoisen lyhyt, mutta tasaista taivalta on jatkunutkin jo kymmenen vuotta. Tarvitseeko tätä sen enempää selitelläkään.
Siinä vaiheessa kun noin 12-vuotias alkaa ottamaan riskejä ja kapinoimaan, jatkui se sama mulla musiikinkin puolelle: tahdoin löytää niitä omia juttuja. Tästä lähti oma nolon musiikin aikakauteni, oi voi! Maija Vilkkumaasta se taisi lähteä - jota muuten kuuntelen edelleen välillä - mutta näitä muita hävettää välillä myöntääkin. Pääasiassa omat vaikutteeni lähti suomalaisista naislaulajista. TikTak, Irina, Indica, Gimmel ja listaa voisi jatkaa pitkään. Ensimmäisen idols-kisan jälkeen oli neljä viimeistä finalistia Anttilassa laulamassa ja jakamassa nimmareita ja arvatkaa kenen seinällä asui juliste Antti Tuiskun nimikirjoituksella pari viikkoa. Tosiaankin, mun Antti-fanitus kuoli melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin - luojan kiitos! Tämä vaihe kesti mulla muutaman vuoden ja silloin vannoin ensimmäistä kertaa rakastavani musiikkia.
Keväällä 2005 mun elämään kuitenkin astui levy, joka mullisti käytännössä kaiken. Kyseessä oli System Of A Downin Mezmerize levy ja voin kuinka multa vetäistiinkään matto alta... ei vain musiikillisesti vaan myös omassa elämässä. Se oli ehdottomasti elämäni vaikeinta aikaa, josta jälkikäteen en muista lähes mitään muuta kuin tuon levyn kuuntelemisen ja paljon sumua. Mutta se musiikki piti välillä mua pinnalla ja jälkeenpäin miettiessä en luultavimmin enää pystyisi olemaan niin vahva kuin mitä silloin olin.
Tästä seurasi mulla vajaa vuosi sitä kuuntelen vain random kappaleita vähän kaikilta vaihetta kunnes sitten yhtäkkiä... pum! Muistan edelleen miten tein joskus läksyjä (niitä harvoja kertoja kun tein läksyjä ylipäätään), kuuntelin mp3-soitintani ja yhtäkkiä sieltä tuli kappale, joka vain iski ja järkyttyneenä jäin vain kuuntelemaa joululauluksi olettamaani kappaletta miettien mitä hittoa se soittimellani tekee.
Panic! at the Disco ja I Write Sins Not Tragedies. Todellakin pääni oli onnistunut väntämään kohdan haven't you people ever heard of closing the god damn door no -kohdan viimeiset sanat Rudolfiksi ja siitä tuli mieleen Rudolf the red nosed reindeer ja sitä rataa juolukuuset, tontut ja niin edespäin. No nopeasti sivistyin ja uusi lempibändini oli löytynyt. Ensimmäisenä en olisi vain uskonut, että vielä 3½ vuotta myöhemmin istun sängylläni kuuntelemassa kolmannen levyn ekaa sinkkua ja tärisen ihan hulluna (tapahtui eilen). Panicista mulla sinänsä riittäisi juttua hurjasti, mutta taidan jättää sen toiseen kertaa. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on se, mihin musiikkimakuni siitä kehittyi.
Ensimmäisenä taisi tulla kuvioihin Fall Out Boy, Paramore, Muse, Mew, The Academy Is... ja Cobra Starship. Infinity On High (Fall Out Boy'n neljäs levy) on varmaan edelleenkin yksi kuunnelluimmista levyistäni kun sitä kuuntelin lähes koko talven 2006/2007. Oma musiikkimakuni inspiroitui siis hurjilta määrin pop punkista, alternative rockista ja niin vaikea kun se itselleni aikanaan olikin myöntää, pop rockista. Kammosin silloin sanaa pop niiden teinivinkujanaisteni jälkeen ja en kuunntellut kuin Paramorea, jolla oli naislaulja ja sitäkin vain erittäin harvoin. Musiikin piti olla siis miesten laulamaa ja tarpeeksi rockia. Pretty boy rockia niin kuin isäni edelleen väittää.
Syksyllä 2007 istuin koomassa yhtenä syysaamuna ruokapöydän ääressä valmiina lähtemään maantiedon kirjoituksiin ja musiikkitv oli luomassa rohkeutta omaan päähäni. Sieltä pärähti soimaan Paramoren Hallelujah Riot! levyltä ja uskon, että itseluottamukseni kirjoituksiin lähdön suhteen nousi pontenssiin sata kun olin niin lumoutunut kuulmastani. Kirjoituksista kotiin palatessani juoksin äkkiä levyhyllylleni, johon olin kyseisen albumin Ruotsista ostanut (kun silloin kukaan suomessa ei tietänyt bändistä) ja pistin levyn soimaan. Tähän saakka Paramore oli ollut mulle se jota kuuntelin aina välillä taustalla, mutta ei sen enempää. Asia muuttui muutamassa sekunnissa ja jo parin kuukauden sisällä lempibändini oli saanut kilpailija.
Hayley avasi korvani myös naislaulajille ja esimerkiksi Katy Perry oli kesän 2008 suurin rakkauteni. Nykyään suurin osa bändeistä joita kuuntelen on edelleen miesvokalisteilla, mutta kummatkin, naiset ja miehet, on ihan samalla linjalla korvissani: olen päässyt yli niistä naiskammotuksistani.
Mun musiikkikirjatossani on edelleen pysynyt suuri osa niistä pop punk bändeistä joita vielä kolme vuotta sitten kuuntelin, mutta nyt siellä vallitsee tasapaino rockin ja kevyemmän popin ja indie -bändien välillä. Kaikki pahimmat hard rockit ja screamot löysi tiensä roskakoriin pari viikkoa sitten tekemässäni musiikkikirjaton siivouksessa, jossa noin 1000 biisiä lensi pois koneelta.
Lempibändinä mulla on edelleen kiistattomasti säilynyt Panic(!) at the Disco, joka on ainut bändi jonka tulemisia ja menemisiä olen oikeasti aktiivisesti jaksanut seurata vuosien ajan. Toisena lempparina Paramore, joka kuitenkin pitää selvästi kakkossijaa, eikä edes kilpaile suosikista. Tämän hetken suosikkibändin leima menee ehdottomasti Cobra Starshipille, jonka uutta, lähiviikkoina julkaistavaa levyä odotan tällä hetkellä ihan syyhypulvereissa.
Sen lisäksi, että rakastan musiikkia, olen ollut julmetun onnekas sen suhteen mitä bändejä olen päässyt muutaman vuoden sisään näkemään. Olen myös kokenut muutamia uskomattomia asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut kokevani ja niistä jaksan olla kiitollinen lähes päivittäin:
27022008 tosin kuin monet ihmiset, I've been lucky enough to meet the guys in my favorite band. Olen tuo tytöistä keskimmäinen.
02052009 oma tuurini päätti kerrankin olla suotuisa toukokuun Bamboozled festereilla kun epähuomiossa harhailin sivummalle mutustamaan eväitäni ja Paramoren laulaja Hayley oli teltassa jakamassa nimmareita. Sanomattakin voi olla selvää, että rinkeli lensi aika äkkiä roskikseen ja liityin siihen fanien jonoon odottamaan neidin tapaamista.
02052009 viimeinen kuva ei ole visuaalisesti ehkä parhaimmasta päästä mutta siinä osa Cobra Starshipiä ja tuo oikean reunimmainen on dude, jota kohtaan mulla on ollut erittäin healthy obsession viimeviikkoina.
Puhuessani obsessiosta en häpeä myöntää sisälläni asuvaa pientä fanityttöä, mutta mielestäni toistaiseksi olen saanut sen pidettyä kurissa ja erittäin järkevissä rajoissa. Minkä mä sille voin, että tietyt muusikot on ihan älyttömän hot. Jos mun itseni johonkin genreen pitäisi iskeä, tituleeraisin itseni pop punk -tytöksi joka ei ole kärsinyt missään vaiheessa todellista emovaihetta My chemical romancen tahtiin, eikä sortunut siihen scene queen -tyyliin.
Melkein enemmän kuin sanoilla pystyn kertomaa, selvittää teille last.fm, jossa muuten saa pyytää kaveriksi jos kiinnostaa. Tämä romaani varmasti selvittää monelle sen, kuin suuri osa elämääni musiikki on ollut jo hurjan kauan ja auttaa ymmärtämään miksi tämä blogi varmasti tulee sisältämään paljon musiikkijuttuja jatkossa.
Jotta varmasti mentäisiin ajassa taaksepäin tarpeeksi, voin viedä teidät mun suurelle keikkalavalle, jolla mikrofonina toimi äidin hääkimppun muovinen jalkaosa. Lauloin meidän olkkarin pöydällä todella siihen muoviseen härpäkkeeseen kahta kappaletta; mun keikoilla kuului Tipitii ja 506 ikkunaa. Kummastakaan en siis osannut kuin ehkä kaksi lausetta, enkä niitäkään oikein sanoin, mutta kolmivuotiaalta se oli jo paljon ja lapsen suloisuus vei voiton kaikelta muulta.
Tätä pari vuotta myöhemmin tarhantädit olivat varovasti kyselleet vanhemmiltani mistä mahtaa johtua, että lapsi laulaa ryyppäämään, ryyppäämään, joka aamu sännätään, ja kun päivä on ohi, niin lisää kännätään. Viisivuotiaalla ei todellakaan ollut tietoa siitä, mitä sammakoita suustaan päästeli, mutta iskän Eppu Normaalin kokoelmalevy oli kovaa kauraa korvissani ja mun tuli heiluttua lukemattomia tunteja olkkarissa langattomat kuulokkeet päässä hoilaten niin Baarikärpästä, Tahroja paperilla ja muita Eppuhittejä. Isäni ei uskonut sensurointiin liiaksi kun kyllä se Macarena oli yhtä lailla hyvää omaan korvaani.
Joka lapsen musiikkivarustukseen kuului omassa lapsuudessani Smurffit ja muut kumppani. Mulla kuitenkin oli myös muita suosikkeja, kuten yli 10 vuoden takainen kesähitti, Paradision Bailando oli yksi niistä, joiden tahtiin heiluttiin ahkerasti ja muistan edelleen miten kovasti veljeni kanssa väiteltiin siitä, miten italiaksi(?) lauletut sanat oikeasti menivät.
Epäilen, ettei oltu oikeassa kumpikaan, mutta mitä pienistä. Jo siinä vaiheessa omaan korvaan oli isäni ostamat levyt todella suuri vaikute. Muistan kuinka täpinöissäni etsin Viron piraattilevyjen paratiisista isäni listan mukaisia levyjä tehdessämme reissun Viroon äitini, kaverini ja tämän äidin kanssa. Mukaan taisi silloin tarttua Roxettea, Ricky Martinia ja Savage Gardenia, joista viimeinen soi stereioissani edelleen säännöllisesti ja Truly, Madly, Deeply on yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista kappaleista.
90-luvun puolessa välissä maailmaa ravisti tyttöbändi-sensaatio, jonka nimeä mun tuskin tarvitsee edes kirjoittaa jokaisen ymmärtääkseni mistä puhun: Spice Girls. Keräilykortteja, huppareita, julisteita, kirjoja ja luoja tietää mitä muuta krääsää. Ei, en ollut immuuni vaan tuskaisen kateellinen serkulleni joka meillä käydessään oli juuri saanut Spice Girls elokuvan vhs-kasetin ja leikkiessämme tämän piti kuljettaa kasettia ympäri pihoja kädessään. Tästä tuskin tarvitsee enempää puhua. Täällä eräs aikuinen kuuntelee edellenekin välillä tätä ysäriklassikkoa ja ei ole montaakaan vuotta kun sen leffan viimeksi näin.
Tyttären fiilistellessä isänsä levyjen perään, oli isäni ovela myös siinä mielessä, että jouluna ´99 omista paketeistani käriytyi Smurffi-levyn ja kannettavan levysoittimen ohella myös Cherin kokoelmalevy. Tarvitsin vain Believen ja olin ihan taivaissa. Hetken tuon levyn pari ekaa kappaletta soivat taukoamatta soittimessani, mutta kas kummaa, autostereoiden yleistyessä teki levyni mystisen katoamistempun levyhyllystämme. Vuosia myöhemmin löysin sen pesiytyneenä isäni auton levykoteloon ja hetken se asuikin hyllyssäni ennen kuin päästin sen takaisin kiertämään suomea auton mukana. En mä siitä enää niin pitänyt.
Lukuisten muiden vaikutteiden joukossa oli myös se yksi, joka mielestäni vähän jokaisen pitäisi kokea jossain vaiheessa: The Beatles. Silloin (10 vuotta sitten) ainakin oman ystäväpiirini keskuudessa oli kova juttu lähetellä nettipostikortteja, joihin sai myös liittää kappaleen taustalle soimaan. Omien korttieni taustalla soi kaverien kyllästymiseen saakka Yesterday ja kerrottuani isälleni siitä ihanasta kappaleesta jonka esittäjää en tiedä, sain pian käsiini The Beatles kokoelman 1. Oman Beatles-vaiheeni piikki oli melkoisen lyhyt, mutta tasaista taivalta on jatkunutkin jo kymmenen vuotta. Tarvitseeko tätä sen enempää selitelläkään.
Siinä vaiheessa kun noin 12-vuotias alkaa ottamaan riskejä ja kapinoimaan, jatkui se sama mulla musiikinkin puolelle: tahdoin löytää niitä omia juttuja. Tästä lähti oma nolon musiikin aikakauteni, oi voi! Maija Vilkkumaasta se taisi lähteä - jota muuten kuuntelen edelleen välillä - mutta näitä muita hävettää välillä myöntääkin. Pääasiassa omat vaikutteeni lähti suomalaisista naislaulajista. TikTak, Irina, Indica, Gimmel ja listaa voisi jatkaa pitkään. Ensimmäisen idols-kisan jälkeen oli neljä viimeistä finalistia Anttilassa laulamassa ja jakamassa nimmareita ja arvatkaa kenen seinällä asui juliste Antti Tuiskun nimikirjoituksella pari viikkoa. Tosiaankin, mun Antti-fanitus kuoli melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin - luojan kiitos! Tämä vaihe kesti mulla muutaman vuoden ja silloin vannoin ensimmäistä kertaa rakastavani musiikkia.
Keväällä 2005 mun elämään kuitenkin astui levy, joka mullisti käytännössä kaiken. Kyseessä oli System Of A Downin Mezmerize levy ja voin kuinka multa vetäistiinkään matto alta... ei vain musiikillisesti vaan myös omassa elämässä. Se oli ehdottomasti elämäni vaikeinta aikaa, josta jälkikäteen en muista lähes mitään muuta kuin tuon levyn kuuntelemisen ja paljon sumua. Mutta se musiikki piti välillä mua pinnalla ja jälkeenpäin miettiessä en luultavimmin enää pystyisi olemaan niin vahva kuin mitä silloin olin.
Tästä seurasi mulla vajaa vuosi sitä kuuntelen vain random kappaleita vähän kaikilta vaihetta kunnes sitten yhtäkkiä... pum! Muistan edelleen miten tein joskus läksyjä (niitä harvoja kertoja kun tein läksyjä ylipäätään), kuuntelin mp3-soitintani ja yhtäkkiä sieltä tuli kappale, joka vain iski ja järkyttyneenä jäin vain kuuntelemaa joululauluksi olettamaani kappaletta miettien mitä hittoa se soittimellani tekee.
Panic! at the Disco ja I Write Sins Not Tragedies. Todellakin pääni oli onnistunut väntämään kohdan haven't you people ever heard of closing the god damn door no -kohdan viimeiset sanat Rudolfiksi ja siitä tuli mieleen Rudolf the red nosed reindeer ja sitä rataa juolukuuset, tontut ja niin edespäin. No nopeasti sivistyin ja uusi lempibändini oli löytynyt. Ensimmäisenä en olisi vain uskonut, että vielä 3½ vuotta myöhemmin istun sängylläni kuuntelemassa kolmannen levyn ekaa sinkkua ja tärisen ihan hulluna (tapahtui eilen). Panicista mulla sinänsä riittäisi juttua hurjasti, mutta taidan jättää sen toiseen kertaa. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on se, mihin musiikkimakuni siitä kehittyi.
Ensimmäisenä taisi tulla kuvioihin Fall Out Boy, Paramore, Muse, Mew, The Academy Is... ja Cobra Starship. Infinity On High (Fall Out Boy'n neljäs levy) on varmaan edelleenkin yksi kuunnelluimmista levyistäni kun sitä kuuntelin lähes koko talven 2006/2007. Oma musiikkimakuni inspiroitui siis hurjilta määrin pop punkista, alternative rockista ja niin vaikea kun se itselleni aikanaan olikin myöntää, pop rockista. Kammosin silloin sanaa pop niiden teinivinkujanaisteni jälkeen ja en kuunntellut kuin Paramorea, jolla oli naislaulja ja sitäkin vain erittäin harvoin. Musiikin piti olla siis miesten laulamaa ja tarpeeksi rockia. Pretty boy rockia niin kuin isäni edelleen väittää.
Syksyllä 2007 istuin koomassa yhtenä syysaamuna ruokapöydän ääressä valmiina lähtemään maantiedon kirjoituksiin ja musiikkitv oli luomassa rohkeutta omaan päähäni. Sieltä pärähti soimaan Paramoren Hallelujah Riot! levyltä ja uskon, että itseluottamukseni kirjoituksiin lähdön suhteen nousi pontenssiin sata kun olin niin lumoutunut kuulmastani. Kirjoituksista kotiin palatessani juoksin äkkiä levyhyllylleni, johon olin kyseisen albumin Ruotsista ostanut (kun silloin kukaan suomessa ei tietänyt bändistä) ja pistin levyn soimaan. Tähän saakka Paramore oli ollut mulle se jota kuuntelin aina välillä taustalla, mutta ei sen enempää. Asia muuttui muutamassa sekunnissa ja jo parin kuukauden sisällä lempibändini oli saanut kilpailija.
Hayley avasi korvani myös naislaulajille ja esimerkiksi Katy Perry oli kesän 2008 suurin rakkauteni. Nykyään suurin osa bändeistä joita kuuntelen on edelleen miesvokalisteilla, mutta kummatkin, naiset ja miehet, on ihan samalla linjalla korvissani: olen päässyt yli niistä naiskammotuksistani.
Mun musiikkikirjatossani on edelleen pysynyt suuri osa niistä pop punk bändeistä joita vielä kolme vuotta sitten kuuntelin, mutta nyt siellä vallitsee tasapaino rockin ja kevyemmän popin ja indie -bändien välillä. Kaikki pahimmat hard rockit ja screamot löysi tiensä roskakoriin pari viikkoa sitten tekemässäni musiikkikirjaton siivouksessa, jossa noin 1000 biisiä lensi pois koneelta.
Lempibändinä mulla on edelleen kiistattomasti säilynyt Panic(!) at the Disco, joka on ainut bändi jonka tulemisia ja menemisiä olen oikeasti aktiivisesti jaksanut seurata vuosien ajan. Toisena lempparina Paramore, joka kuitenkin pitää selvästi kakkossijaa, eikä edes kilpaile suosikista. Tämän hetken suosikkibändin leima menee ehdottomasti Cobra Starshipille, jonka uutta, lähiviikkoina julkaistavaa levyä odotan tällä hetkellä ihan syyhypulvereissa.
Sen lisäksi, että rakastan musiikkia, olen ollut julmetun onnekas sen suhteen mitä bändejä olen päässyt muutaman vuoden sisään näkemään. Olen myös kokenut muutamia uskomattomia asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut kokevani ja niistä jaksan olla kiitollinen lähes päivittäin:
27022008 tosin kuin monet ihmiset, I've been lucky enough to meet the guys in my favorite band. Olen tuo tytöistä keskimmäinen.
02052009 oma tuurini päätti kerrankin olla suotuisa toukokuun Bamboozled festereilla kun epähuomiossa harhailin sivummalle mutustamaan eväitäni ja Paramoren laulaja Hayley oli teltassa jakamassa nimmareita. Sanomattakin voi olla selvää, että rinkeli lensi aika äkkiä roskikseen ja liityin siihen fanien jonoon odottamaan neidin tapaamista.
02052009 viimeinen kuva ei ole visuaalisesti ehkä parhaimmasta päästä mutta siinä osa Cobra Starshipiä ja tuo oikean reunimmainen on dude, jota kohtaan mulla on ollut erittäin healthy obsession viimeviikkoina.
Puhuessani obsessiosta en häpeä myöntää sisälläni asuvaa pientä fanityttöä, mutta mielestäni toistaiseksi olen saanut sen pidettyä kurissa ja erittäin järkevissä rajoissa. Minkä mä sille voin, että tietyt muusikot on ihan älyttömän hot. Jos mun itseni johonkin genreen pitäisi iskeä, tituleeraisin itseni pop punk -tytöksi joka ei ole kärsinyt missään vaiheessa todellista emovaihetta My chemical romancen tahtiin, eikä sortunut siihen scene queen -tyyliin.
Melkein enemmän kuin sanoilla pystyn kertomaa, selvittää teille last.fm, jossa muuten saa pyytää kaveriksi jos kiinnostaa. Tämä romaani varmasti selvittää monelle sen, kuin suuri osa elämääni musiikki on ollut jo hurjan kauan ja auttaa ymmärtämään miksi tämä blogi varmasti tulee sisältämään paljon musiikkijuttuja jatkossa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
