When It Rains

Välillä jopa itseäni ihmetyttää se, kuinka jättisuperhyper mielenkiintoinen ja vauhdikas elämäni osaa olla. Tämä päivä on kulunut lähinnä... tekemättä mitään. Pyörin ja kierin sängyssä puoleen päivään saakka ja sen jälkeen aloitin laiskan meikkioperaation joka otti aikaa yli tunnin juorutessani kaverin kanssa puhelimessa sellaisissa viidenminuutin pätkissä toisen lyödessä luurin korvaan aina jos työpaikalleen tuli asiakas. Sormet sekosi laskuissa kuinka monta minipuhelua puhuttiin ja ainakin yhteen vastasin "mä aivasta ihan kohta, älä säikähdä". Mitä sitten tapahtuukaan kun saan vihdoin meikit naamaan ja voisin lähteä ovesta ulos? Taivaalta alkaa satamaan lähes pieniä miehiä ja niin sataa edelleenkin.

Ovela ihminen tosin pestasi isänsä kuskiksi - alkuperäisellä tarkoituksella heitä mut postille ja mä löydän kyllä kotiin - jotten joutunut A) kastumaan liian pahasti tai B) ajamaan isänä famari-autoa. Postissa lähetin vihdoin koulutuspaikkalappusen eteenpäin ja ruksi löytyi kohtaan "ilmoittaudun poissaolevaksi opiskelijaksi lukukaudelle 2009-2010". Toistaiseksi olen tyytyväinen päätökseeni. Ihana kuskini odotti mua uljaan ratsunsa kanssa edelleen postin edessä ja lupasi vielä käyttää mut kaupassa ja alkossa. Ei tarvinnut kastua ja kaverin kihlajaislahjakin tuli ostettua. Hiukan hirvittää kun toiset on jo kihloissa ja oma elämä ihan hajallaan sadassa eri paikassa. Hyvin menee mulla.

Sateen takia DVD-soittimeen löytyi yksi omista rakkausleffoistani ja mutustaessani saamiani irtokarkkeja, lakkasin kynteni ja fiilistelin aww-reaktioiden kanssa Nick & Norah's Infinite Playlist'in.


Nyt on kynnet hienona, paha olo irtokarkkien jälkeen ja selkään sattuu. Toiveikkaana siirryn ikkunan viereen tuijottelemaan taivaalle ja toivomaan, että sada lakkaisi ja pääsisin ovestakin ulos. Koska, indeed, olen tehty sokerista ja sulan sateessa...

New Perspective

if we know the way we're gonna die
through everything else will we survive

Mulla oli olevinaan aikeet kirjoittaa eilen jo, mutta viimeöistä livejournal-ramblingiä lukiessani olen oikeastaan vaan onnellinen, etten mitään kaikille näkyvää päätynyt julkaisemaan. Jälkeenpäin miettii väkisinkin mitä ihmettä olen ajatellut, mutta ehkä ne kaverit jotka sitä lukee ymmärtävät, että mun ajatus ei ihan aina juokse siellä missä sen kannattais.

Mun mökkireissuni viimeinen yö muuttui lopulta aika tuskaiseksi kun yhtäkkiä tuli niin huono olo, että oksat pois. Makasin eka mökin lattialla katsellen lentopallon välieriä - joista en voisi välittää pätkääkään - ja myöhemmin viileällä puuterassilla tähtiä katsellen ja kärsien. Viileä ilma kuitenkin auttoi ja jotenkin sain myös nukuttua. Ajatukset omasta vanhuudesta pyörivät taas päässä ja pohdinkin tulenkohan saamaan taas ikäkriisin kun täytän 20. Aikaisemmat on tulleet nimittäin 16 ja 17 -vuosien ikäisenä.

Näköjään aivoni ei kyllä vieläkään jaksa toimia ihan sillä tavalla millä pitäisi kun hyppään aiheesta toiseen taas niin lahjakkaasti. Tosin tämä asia on sellainen minkä eksyessä mieleen se jää sinne pyörimään vaikka kuinka kauaksi ja maalailen kaikkein pahimpia vaihtoehtoja aina seinille. Ei auta sanoa loppu hyvin, kaikki hyvin kun itsepäiset aivoni aloittavat niin mutta olisi voinut käydä niin, että... -virren.

Maanantaina nimittäin pelästyin aika pohjia myöten metsässä koiran kanssa. Mä pelkään muutenkin metsissä yksin liikkumista ja koira on ainut jonka kanssa suostun sinne lähtemään - silloinkin harvoin kun hyttyset tykkää musta liikaa. No kävelin sitten samaa lenkkiä jota tiedän äitini käyttävän päivittäin ja koira juoksi vieressä vapaana kun se on sellainen tapaus, joka ei ikinä päästä omaa väkeä silmistään... tosin ei siinä vaiheessa kun herraa pistää joku ötökkä jalkaan ja tältä menee palikat täysin sekaisin ja toinen juoksee keskelle metsää niin paljon kuin pystyy. Siinä joku järjen ääni muistuttaa, että pitäisi pysyä paikallaan ja koira yleensä palaa aina takaisin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty ja muutaman minuutin tuloksettoman odottamisen jälkeen lähdin etsimään sitä itse. Kyllä, sinne keskelle metsää jota itse kammoan kuollakseni, mutta huoli koirasta voitti pelon. Koiraa ei näkynyt missään ja puolen tunnin tuloksettoman harhailun ja huutamisen jälkeen sain lainata jonkun lenkkeilijän kännykkää soittaakseni äidille mitä on tapahtunut ja pyytääkseni sitä tuleen auttaan etsimisessä. Monen mutkan kautta sain kuulla, että koira oli juossut kotiin saakka - matkaa reilu 2 kilometriä ja pari isoa tietä välissä - ja äiti lupasi hakea mut metsästä. Siinä vaiheessa sitten itse sain hysteria-kohtauksen kun ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan miettiä kaikkea sitä mitä olisi voinut taphtua. Päälimmäisenä mielessä se, että olisin voinut menettää sen ainoan asian, jonka takia tällä hetkellä jaksan Suomessa pysyä. Yritän olla ajattelematta mitä kautta se on kotipihaan juossut kun sen on ollut pakko ylittää tie, jolla autoja liikkuu taukoamatta ja nopeusrajoitus on 70km/h.


Joku voi pitää koiraa syynä paikoillen jäämiseen maailman idioottimaisimpana, mutta lähtiessäni jenkkeihin tämä yksi kuulemma käyttäytyi niin oudosti vähän aikaa, etten tahdo järkyttää sen mielen tasapainoa lähtemällä taas karkuun. Ja kaiken kaikkiaan, kyseessä on mulle aina käsittämättömän rakas pallero ja pelkkä ajatuskin sen karkaamisesta ja menettämisestä tuntui aivan hirveältä. Sain myös työtarjouksen eilen, joten alkaa olla syitä kotiin jäämiselle vähän enemmän. And yeah, I'm cool like that. Someone calls me and asks if I'm interested in working for them. Tosiasiassa kyse oli entisestä pomostani joka tiesi Suomeen paluustani ja kyseli halukkuutta jatkaa töitäni.

Mun tekis mieli vielä randomoida ainakin kolmeen eri uuteen aiheeseen, mutta taidan tällä hetkellä jättää puhumatta niistä ja jatkaa matkaani Lushin ruotsinkielisille sivuille ja tehdä ostolistaa siitä mitä tahdon ensi viikon ruotsinreissulta ostaa. Tottakai tämäkin reissu toteutetaan juuri siihen saumaan kun neiti on rahattomimmillaan ja parin viikon sisään pitäisi rahaa olla vaikka kuinka moneen juttuun. Ei sillä, ettenkö pitäisi niistä jutuista jokaisesta. Tämä muuten johtaa vielä yhteen asiaan...

Päivän vinkki:

Siivoamista sallamaarin tapaan: istu, mieluisesti petaamattomalla, sängyllä, lue Cosmopolitania (bongaa sieltä vanha tuttusi artikkelistä) ja juorua hyvän ystäväsi kanssa puoli tuntia puhelimessa. Musta tuntui, että ei kyseisen ystäväni kanssa muuta kuin naurettu puolet puhelusta, mutta mitä muutakaan tältä kaksikolta voi odottaa? Kaiken tämän hyvänmieleilyn jälkeen energia riittääkin mainiosti vaatteiden laskostamiseen ja kaappiin laittamiseen. Sen jälkeen tosin totesin omistavani ihan liikaa vaatteita, mutta onneksi vältin mieliteon repiä kahden kaapin sisällön lattialle, koska siitä olisi syntynyt katastrofi :D

New In Town

Mun tekisi mieli hihkaista "terveisiä mökiltä", mutta tarkemman pohdinnan jälkeen tajusin, että se kuulostaisi vaan typerältä. Päädyin torstai-aamuna raahaamaan kapsäkkini äitin autoon ja otettiin nokka kohta Terälahtea ja meidän mökkiä. Musta on edelleen hassua, että kotipihasta mökille on matkaa 39,1 kilometriä ja kumpikin on silti Tampereen rajojen sisäpuolella. Täällä saan taas raapia itseni verille hyttysten takia, mutta muuten ei tarvitse kuin vain olla.

Mä olevinaan keskiviikkona olin tehnyt päätöksiä taas hienosti, mutta silti olen onnistunut sekottamaan korttipakkani jo ainakin kolmesti sen jälkeen ja nyt taas pyörittelen päätäni epätietoisena. Sen päätöksen sain tehtyä, että Virrat ei kutsu mua tänä syksynä, mutta mikä sitten kutsuu, se on ihan perustusvaiheessa vielä. Onneksi mulla sentään on nyt hetki aikaa päättää. Seuraavan parin viikon aikana pitäisi tapahtua ainakin kaksi todella jee jee mahtavaa -juttua ja nyt olen taas oikeasti optimistinen tulevaisuuden suhteen. Alkuviikosta kun olin aika möks möks fiiliksillä ja hukassa.

Huomenna luultavimmin takaisin sivistyksen pariin, mikä onkin vain kivaa muutaman päivän mökkihöperöitymisen seurauksena. Nyt tosin muuraan itseni vaatekerroksilla ja hyttysmyrkyllä ja painun terassille siiderini kanssa nauttimaan kesäillasta. These are the things that make life sweet!

Breaking and Entering

Tutkin täällä DVD-soittimen anatomiaa ja pohdin mitäköhän kohtaa pitäisi taputtaa kiltteyden merkiksi: missä kohtaa on pää? Se armahti mut, mistä olen ihan over the moon iloinen ja kiljaisin siten, että avoimen ikkunan kautta varmasti joku ohikulkijakin pääsi yhtymään ilooni. Laite siis päätti pari viikkoa sitten, että DVD'tä on tietysti hurjan paljon mielenkiintoisempaa katsoa ilman ääntä, eikä mikään toiminut. Olin jo niin valmis soittamaan henkilökohtiselle tekniselle tuelleni tämän palatessa suomeen ja ilmoittamaan, että tule auttamaan, mutta laite oli fiksu ja lakkasi käyttäytymästä uhmaikäisen tavoin. Voisi juhlia katsomalla He's just not that into you.

Muhun iski tänään ikävällä tavalla todellisuus siitä, että olen vanha. Hankin mahtava isosisko -pisteitä viemellä siskoni ja kaksi serkkuani Särkänniemeen huvittelemaan ja arvatkaa kahdesti mihin kaikkialle tällä hetkellä sattuu. Tai no, kätevämpää voisi olla pohtia mihin ei satu. Mä en ymmärrä miten onnistuin kolisemaan taas niissä laitteissa niin pahasti. Kaiken lisäksi mun korvat on olleet tänään ihan ylirasituksella, kun ei voi oikeasti uskoa, kuinka paljon juttua lähtee kolmesta 9-11 vuotiaasta.

Ei mun päiväni onneksi ollut pelkästään huono. Sain ilmaiseksi muutaman hauskan vuoristoratakyydin ja pääsin istumaan aidalle siskoni kanssa laulelemaan vähän Little Bootsia ja Lady Gagaa. Tuli taas todistettua itselleni, että vesilaiteissa mulla on taito kastua läpimäräksi ja taistelin peilin kanssa taiteellisesta efektistä, minkä poskille tuhraantunut kajal aiheuttaa. Tosin minä taistelin kyllä koko päivän sitä klassista pissislookia vastaan, jonka saa aikaan itseruskettavalla ja väärän sävyisellä meikkivoiteella. Minkä minä sille voin, että meikkivoiteeni sävyä vaalentava kosteusvoide-puoli päätti loppua, minkä puute aiheuttaa itse aineeseen ihanan oranssin sävyn. Mutta se tarkoittaa sitä, että pääsen huomenna nopeasti pyörähtämään kaupoilla ja jos joku kysyy "mitkä sun suunnitelmat on syksyn suhteen" saan vahingoniloisesti ilmoittaa, että "hei, mä olen tehnyt päätöksen". Lisää siitä kuitenkin vasta asian hiukan hauduttua.

ps. syön täällä huvipuistotuliaisina metrilakuja ja namnam. Arvatkaa millä saa kalakammoisen ihmisen kalamarkkinoille? Kun sanoo, että siellä myydään metrilakuja ja lupaa olla noloilematta, jos toinen säikkyy kuolleen kalan näkemistä. (Viimeksi kiljuin kalapehmolelulle, mikä hyökkäs kimppuuni...)

This summer

Faktoja: about me, about the blog, a little about everything...

Ensimmäiseksi täytyy varmaan todeta se, että olen tällä hetkellä aika hukassa elämäni kanssa. Ja voi kuinka toivoisinkaan, että puhuisin ainoastaan kuvainnollisesti, mutta eieiei! Siitä juontaa juurensa myös koko blogin otsikko: where is your home tonight? Mun mielestä katosi kodin käsite lähtiessäni vuoden alussa Usaan ja tällä hetkellä kaikki on vain outoa savua ympärilläni. Asun nyt porukoiden luona, mutten kotona. Sydämmeni taisin jättää purkamatta matkalaukuista, tai sitten se saattaa vaan olla liian itsepäinen asettuakseen takaisin aloilleen. Faktana kuitenkin tieto siitä, että kolme viikkoa Suomessa ovat auttaneet tajuamaan kuinka kovasti tahdon takaisin maailmalle.

Jos mun pitäisi yksi paikka maailmassa mainita, jonne olen sydämmeni jättänyt niin täältä se löytyisi:


Ei ehkä niinkään Piccadillyltä, mutta Lontoosta kuitenkin. Mulla on viime viikkoina ollut niin hullu Lontoo -ikävä, että olisin valmis lähtemään sinne vaikka tältä istumalta yökkäreissä hiukset märillä hippikiharoilla. Jos en kouluun syksyksi mene, Lontooseen on päästävä.

Mainittu koulu onkin tällä hetkellä se suurin dilemma, jonka kanssa taistelen. Opiskelupaikka Virroilla Käsikirjoittamisen ja kuvallisen viestinnän linjalla (medianomi) sai odottaa vuoden Jenkki-seikkailujen seurauksena ja nyt en enää tiedä mitä tehdä tämän kaiken suhteen. Pelottaa opiskelijaelämään astuminen ja tavallaan tahtoisin elää vielä vuoden peter pan -syndromaa ilman "mikä susta tulee isona" -kysymyksiä. Tiedän, ettei se onnistuisi, mutta tahdonkin elää jossain haavemaailmassa, missä tiikerit on vaaleanpunaisia ja kehräävät kuin kotikissat.

Juuri se haavemaailmassa eläminen aiheuttaa välillä suurimmat ongelmani. Arkielämässä dominoivat pessimismi ja realismi täytyy tasapainoittaa sillä, että unelmoidessa asiat voisivat oikeesti olla hienosti, jos kaikki olisi täyttä Hollywood -satua. Mutta kun ei ole, prkl. Onneksi vielä toistaiseksi joku kahle estää mua leijumasta pilvien päälle moikkailemaan niitä vaaleanpunaisia tiikereitä.

Mutta siis kouluun vai epätoivoiseen työpaikanhakuun? Tätä menoa päädyn heittämään kolikkoa elokuun alussa tämän suhteen. Ainoa vaan, että tämä ei tiedä vieläkään kumpi puoli kolikosta on kruuna ja kumpi klaava. Aiheutuisikohan siitä pieniä ongelmia?

Thunder

Tuskin olen ainut, joka stressaa, pohtii ja pyörittelee sitä miten saisi aloitettua jonkun tekstin. Oman vaikeutensa asiaan tuo tietysti ajatukset siitä, millaisesta tekstistä on kyse ja johan siinä sormet tärisevät ja näppäimistöllä kirjaimet on yhtä hukassa kuin 5-vuotiaalla. Mitä sen jälkeen tapahtuukaan? No yhtä lailla kuin juna pysyy raiteillaan, päädyn minä stressaamaan sitä kuinka vaikea on aloittaa ja kas kummaa, kuin huomaamattani olen runoillut ensimmäisen kappaleen valmiiksi.

Kun jatketaan niitä samoja raiteita pitkin, yleensä toisessa kappaleessa tulee mainita siitä, miten en ole yhtään mielenkiintoinen, miten elämäni seisoo paikallaan kuin majakka tuulisella säällä ja jos tekstini riisuisi paljaiksi, paljastuisi alta vain tyypillinen arkisen harmaa päivä. Niin mikä elämä?

Tahtoisin ainakin uskoa, että sen arkisen pinnan alta löytyy edes muutama yksityiskohta, jotka jaksaisivat kiinnostaa muita. Samalla lailla kuin oma valokuvamuistini voi kertoa vuosienkin päästä miltä jokin asia näytti, tuoksui tai tuntui. Yksityiskohtia, niitä jaksan aina rakastaa.

Muistan kuinka joskus kahdeksanvuotiaana kaverini äiti totesi äidinkielen olevan vahvin taitoni, koska mielikuvitukseni oli niin rajaton. Eikö sen pitäisi olla jokaisella lapsella niin? Vanhempana pohdin, että ehkä siitä pitäisi joskus kasvaa ulos. Koskaan en ole uskaltanut kysyä kuuluuko aikuisen viettää arkeaan jalat kaukana maanpinnasta unelmoiden, enkä kyllä tahdokaan tietää vastausta. Rajaton mielikuvitus on kuitenkin auttanut kasvamaan siksi ihmiseksi, joka nykyään olen. Olen oppinut ajattelemaan asiat tekstin kautta ja kirjaimilla olemaan rehellisempi, kuin millään ääneen puhutuilla sanoilla. Edelleen tuntuu hölmöltä jonkun kertoessa kadehtivansa tapaani kirjoittaa ja käyttää sanoja. Yleisimmin kirjoitan vain saadakseni asiat ulos itsestäni, enkä löydä niistä sanoista mitään kovinkaan hienoa. Tosin tuskin katson itse sitä kaikkea samoin silmin kuin ulkopuoliset.

Kirjoittamisen lisäksi löydän lohtua musiikista. Kuvittelen sen olevan erilaista kuin joka ihmisen musiikkirakkauden. Muistan kyllä miten itse 13-vuotiaana vannoin rakastavani musiikkia, mutta vasta muutama vuosi sitten tajusin, mitä se rakkaus musiikkiin oikeasti voikaan olla. Olen kuullut kuuntelevani sellaista nätit pojat tekee rockia ja ranteet auki -musiikkia. Itse en tahdo kategorioida liikaa; kuuntelen hyvää musiikkia. Jotkut eivät ymmärrä, enkä minä voi sille mitään. Silti sanoilla yritän kuvata sitä kuinka vahvoja reaktioita jotkut kappaleet voivat tuottaa. Tiedän, että harvemmin onnistun, mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni. Myönnän, että välillä mielestäni on ihan liian kivaa seurata soittomääriä ja taulukoita last.fm’stä.

Tällä hetkellä aivoni lyövät täysin tyhjää sen suhteen, miten tämän lopettaisin, joten varmasti parasta sanoa vain stay tuned for the upcoming!