New Perspective

if we know the way we're gonna die
through everything else will we survive

Mulla oli olevinaan aikeet kirjoittaa eilen jo, mutta viimeöistä livejournal-ramblingiä lukiessani olen oikeastaan vaan onnellinen, etten mitään kaikille näkyvää päätynyt julkaisemaan. Jälkeenpäin miettii väkisinkin mitä ihmettä olen ajatellut, mutta ehkä ne kaverit jotka sitä lukee ymmärtävät, että mun ajatus ei ihan aina juokse siellä missä sen kannattais.

Mun mökkireissuni viimeinen yö muuttui lopulta aika tuskaiseksi kun yhtäkkiä tuli niin huono olo, että oksat pois. Makasin eka mökin lattialla katsellen lentopallon välieriä - joista en voisi välittää pätkääkään - ja myöhemmin viileällä puuterassilla tähtiä katsellen ja kärsien. Viileä ilma kuitenkin auttoi ja jotenkin sain myös nukuttua. Ajatukset omasta vanhuudesta pyörivät taas päässä ja pohdinkin tulenkohan saamaan taas ikäkriisin kun täytän 20. Aikaisemmat on tulleet nimittäin 16 ja 17 -vuosien ikäisenä.

Näköjään aivoni ei kyllä vieläkään jaksa toimia ihan sillä tavalla millä pitäisi kun hyppään aiheesta toiseen taas niin lahjakkaasti. Tosin tämä asia on sellainen minkä eksyessä mieleen se jää sinne pyörimään vaikka kuinka kauaksi ja maalailen kaikkein pahimpia vaihtoehtoja aina seinille. Ei auta sanoa loppu hyvin, kaikki hyvin kun itsepäiset aivoni aloittavat niin mutta olisi voinut käydä niin, että... -virren.

Maanantaina nimittäin pelästyin aika pohjia myöten metsässä koiran kanssa. Mä pelkään muutenkin metsissä yksin liikkumista ja koira on ainut jonka kanssa suostun sinne lähtemään - silloinkin harvoin kun hyttyset tykkää musta liikaa. No kävelin sitten samaa lenkkiä jota tiedän äitini käyttävän päivittäin ja koira juoksi vieressä vapaana kun se on sellainen tapaus, joka ei ikinä päästä omaa väkeä silmistään... tosin ei siinä vaiheessa kun herraa pistää joku ötökkä jalkaan ja tältä menee palikat täysin sekaisin ja toinen juoksee keskelle metsää niin paljon kuin pystyy. Siinä joku järjen ääni muistuttaa, että pitäisi pysyä paikallaan ja koira yleensä palaa aina takaisin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty ja muutaman minuutin tuloksettoman odottamisen jälkeen lähdin etsimään sitä itse. Kyllä, sinne keskelle metsää jota itse kammoan kuollakseni, mutta huoli koirasta voitti pelon. Koiraa ei näkynyt missään ja puolen tunnin tuloksettoman harhailun ja huutamisen jälkeen sain lainata jonkun lenkkeilijän kännykkää soittaakseni äidille mitä on tapahtunut ja pyytääkseni sitä tuleen auttaan etsimisessä. Monen mutkan kautta sain kuulla, että koira oli juossut kotiin saakka - matkaa reilu 2 kilometriä ja pari isoa tietä välissä - ja äiti lupasi hakea mut metsästä. Siinä vaiheessa sitten itse sain hysteria-kohtauksen kun ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan miettiä kaikkea sitä mitä olisi voinut taphtua. Päälimmäisenä mielessä se, että olisin voinut menettää sen ainoan asian, jonka takia tällä hetkellä jaksan Suomessa pysyä. Yritän olla ajattelematta mitä kautta se on kotipihaan juossut kun sen on ollut pakko ylittää tie, jolla autoja liikkuu taukoamatta ja nopeusrajoitus on 70km/h.


Joku voi pitää koiraa syynä paikoillen jäämiseen maailman idioottimaisimpana, mutta lähtiessäni jenkkeihin tämä yksi kuulemma käyttäytyi niin oudosti vähän aikaa, etten tahdo järkyttää sen mielen tasapainoa lähtemällä taas karkuun. Ja kaiken kaikkiaan, kyseessä on mulle aina käsittämättömän rakas pallero ja pelkkä ajatuskin sen karkaamisesta ja menettämisestä tuntui aivan hirveältä. Sain myös työtarjouksen eilen, joten alkaa olla syitä kotiin jäämiselle vähän enemmän. And yeah, I'm cool like that. Someone calls me and asks if I'm interested in working for them. Tosiasiassa kyse oli entisestä pomostani joka tiesi Suomeen paluustani ja kyseli halukkuutta jatkaa töitäni.

Mun tekis mieli vielä randomoida ainakin kolmeen eri uuteen aiheeseen, mutta taidan tällä hetkellä jättää puhumatta niistä ja jatkaa matkaani Lushin ruotsinkielisille sivuille ja tehdä ostolistaa siitä mitä tahdon ensi viikon ruotsinreissulta ostaa. Tottakai tämäkin reissu toteutetaan juuri siihen saumaan kun neiti on rahattomimmillaan ja parin viikon sisään pitäisi rahaa olla vaikka kuinka moneen juttuun. Ei sillä, ettenkö pitäisi niistä jutuista jokaisesta. Tämä muuten johtaa vielä yhteen asiaan...

Päivän vinkki:

Siivoamista sallamaarin tapaan: istu, mieluisesti petaamattomalla, sängyllä, lue Cosmopolitania (bongaa sieltä vanha tuttusi artikkelistä) ja juorua hyvän ystäväsi kanssa puoli tuntia puhelimessa. Musta tuntui, että ei kyseisen ystäväni kanssa muuta kuin naurettu puolet puhelusta, mutta mitä muutakaan tältä kaksikolta voi odottaa? Kaiken tämän hyvänmieleilyn jälkeen energia riittääkin mainiosti vaatteiden laskostamiseen ja kaappiin laittamiseen. Sen jälkeen tosin totesin omistavani ihan liikaa vaatteita, mutta onneksi vältin mieliteon repiä kahden kaapin sisällön lattialle, koska siitä olisi syntynyt katastrofi :D