No one sleeps when I'm awake

Olen joskus huomannut melko hassun piirteen itsessäni. Jonkun ilmoittaessa lempimusiikikseen vähän kaikenlaisen ja mainitessa muutamia biisejä, oma pääni pohtii järkyttyneenä miten joku pystyy tuohon? Itselleni musiikki on ollut jo todella pienestä pitäen asia, joka on pitänyt koossa ja järjissäni. Vielä jos olisin itse edes piirunverran musikaalinen, mutta ei, olen vain niitä, jotka saa kiksit kuuntelemisesta.

Jotta varmasti mentäisiin ajassa taaksepäin tarpeeksi, voin viedä teidät mun suurelle keikkalavalle, jolla mikrofonina toimi äidin hääkimppun muovinen jalkaosa. Lauloin meidän olkkarin pöydällä todella siihen muoviseen härpäkkeeseen kahta kappaletta; mun keikoilla kuului Tipitii ja 506 ikkunaa. Kummastakaan en siis osannut kuin ehkä kaksi lausetta, enkä niitäkään oikein sanoin, mutta kolmivuotiaalta se oli jo paljon ja lapsen suloisuus vei voiton kaikelta muulta.

Tätä pari vuotta myöhemmin tarhantädit olivat varovasti kyselleet vanhemmiltani mistä mahtaa johtua, että lapsi laulaa ryyppäämään, ryyppäämään, joka aamu sännätään, ja kun päivä on ohi, niin lisää kännätään. Viisivuotiaalla ei todellakaan ollut tietoa siitä, mitä sammakoita suustaan päästeli, mutta iskän Eppu Normaalin kokoelmalevy oli kovaa kauraa korvissani ja mun tuli heiluttua lukemattomia tunteja olkkarissa langattomat kuulokkeet päässä hoilaten niin Baarikärpästä, Tahroja paperilla ja muita Eppuhittejä. Isäni ei uskonut sensurointiin liiaksi kun kyllä se Macarena oli yhtä lailla hyvää omaan korvaani.

Joka lapsen musiikkivarustukseen kuului omassa lapsuudessani Smurffit ja muut kumppani. Mulla kuitenkin oli myös muita suosikkeja, kuten yli 10 vuoden takainen kesähitti, Paradision Bailando oli yksi niistä, joiden tahtiin heiluttiin ahkerasti ja muistan edelleen miten kovasti veljeni kanssa väiteltiin siitä, miten italiaksi(?) lauletut sanat oikeasti menivät.


Epäilen, ettei oltu oikeassa kumpikaan, mutta mitä pienistä. Jo siinä vaiheessa omaan korvaan oli isäni ostamat levyt todella suuri vaikute. Muistan kuinka täpinöissäni etsin Viron piraattilevyjen paratiisista isäni listan mukaisia levyjä tehdessämme reissun Viroon äitini, kaverini ja tämän äidin kanssa. Mukaan taisi silloin tarttua Roxettea, Ricky Martinia ja Savage Gardenia, joista viimeinen soi stereioissani edelleen säännöllisesti ja Truly, Madly, Deeply on yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista kappaleista.

90-luvun puolessa välissä maailmaa ravisti tyttöbändi-sensaatio, jonka nimeä mun tuskin tarvitsee edes kirjoittaa jokaisen ymmärtääkseni mistä puhun: Spice Girls. Keräilykortteja, huppareita, julisteita, kirjoja ja luoja tietää mitä muuta krääsää. Ei, en ollut immuuni vaan tuskaisen kateellinen serkulleni joka meillä käydessään oli juuri saanut Spice Girls elokuvan vhs-kasetin ja leikkiessämme tämän piti kuljettaa kasettia ympäri pihoja kädessään. Tästä tuskin tarvitsee enempää puhua. Täällä eräs aikuinen kuuntelee edellenekin välillä tätä ysäriklassikkoa ja ei ole montaakaan vuotta kun sen leffan viimeksi näin.

Tyttären fiilistellessä isänsä levyjen perään, oli isäni ovela myös siinä mielessä, että jouluna ´99 omista paketeistani käriytyi Smurffi-levyn ja kannettavan levysoittimen ohella myös Cherin kokoelmalevy. Tarvitsin vain Believen ja olin ihan taivaissa. Hetken tuon levyn pari ekaa kappaletta soivat taukoamatta soittimessani, mutta kas kummaa, autostereoiden yleistyessä teki levyni mystisen katoamistempun levyhyllystämme. Vuosia myöhemmin löysin sen pesiytyneenä isäni auton levykoteloon ja hetken se asuikin hyllyssäni ennen kuin päästin sen takaisin kiertämään suomea auton mukana. En mä siitä enää niin pitänyt.

Lukuisten muiden vaikutteiden joukossa oli myös se yksi, joka mielestäni vähän jokaisen pitäisi kokea jossain vaiheessa: The Beatles. Silloin (10 vuotta sitten) ainakin oman ystäväpiirini keskuudessa oli kova juttu lähetellä nettipostikortteja, joihin sai myös liittää kappaleen taustalle soimaan. Omien korttieni taustalla soi kaverien kyllästymiseen saakka Yesterday ja kerrottuani isälleni siitä ihanasta kappaleesta jonka esittäjää en tiedä, sain pian käsiini The Beatles kokoelman 1. Oman Beatles-vaiheeni piikki oli melkoisen lyhyt, mutta tasaista taivalta on jatkunutkin jo kymmenen vuotta. Tarvitseeko tätä sen enempää selitelläkään.

Siinä vaiheessa kun noin 12-vuotias alkaa ottamaan riskejä ja kapinoimaan, jatkui se sama mulla musiikinkin puolelle: tahdoin löytää niitä omia juttuja. Tästä lähti oma nolon musiikin aikakauteni, oi voi! Maija Vilkkumaasta se taisi lähteä - jota muuten kuuntelen edelleen välillä - mutta näitä muita hävettää välillä myöntääkin. Pääasiassa omat vaikutteeni lähti suomalaisista naislaulajista. TikTak, Irina, Indica, Gimmel ja listaa voisi jatkaa pitkään. Ensimmäisen idols-kisan jälkeen oli neljä viimeistä finalistia Anttilassa laulamassa ja jakamassa nimmareita ja arvatkaa kenen seinällä asui juliste Antti Tuiskun nimikirjoituksella pari viikkoa. Tosiaankin, mun Antti-fanitus kuoli melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin - luojan kiitos! Tämä vaihe kesti mulla muutaman vuoden ja silloin vannoin ensimmäistä kertaa rakastavani musiikkia.

Keväällä 2005 mun elämään kuitenkin astui levy, joka mullisti käytännössä kaiken. Kyseessä oli System Of A Downin Mezmerize levy ja voin kuinka multa vetäistiinkään matto alta... ei vain musiikillisesti vaan myös omassa elämässä. Se oli ehdottomasti elämäni vaikeinta aikaa, josta jälkikäteen en muista lähes mitään muuta kuin tuon levyn kuuntelemisen ja paljon sumua. Mutta se musiikki piti välillä mua pinnalla ja jälkeenpäin miettiessä en luultavimmin enää pystyisi olemaan niin vahva kuin mitä silloin olin.

Tästä seurasi mulla vajaa vuosi sitä kuuntelen vain random kappaleita vähän kaikilta vaihetta kunnes sitten yhtäkkiä... pum! Muistan edelleen miten tein joskus läksyjä (niitä harvoja kertoja kun tein läksyjä ylipäätään), kuuntelin mp3-soitintani ja yhtäkkiä sieltä tuli kappale, joka vain iski ja järkyttyneenä jäin vain kuuntelemaa joululauluksi olettamaani kappaletta miettien mitä hittoa se soittimellani tekee.



Panic! at the Disco ja I Write Sins Not Tragedies. Todellakin pääni oli onnistunut väntämään kohdan haven't you people ever heard of closing the god damn door no -kohdan viimeiset sanat Rudolfiksi ja siitä tuli mieleen Rudolf the red nosed reindeer ja sitä rataa juolukuuset, tontut ja niin edespäin. No nopeasti sivistyin ja uusi lempibändini oli löytynyt. Ensimmäisenä en olisi vain uskonut, että vielä 3½ vuotta myöhemmin istun sängylläni kuuntelemassa kolmannen levyn ekaa sinkkua ja tärisen ihan hulluna (tapahtui eilen). Panicista mulla sinänsä riittäisi juttua hurjasti, mutta taidan jättää sen toiseen kertaa. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on se, mihin musiikkimakuni siitä kehittyi.

Ensimmäisenä taisi tulla kuvioihin Fall Out Boy, Paramore, Muse, Mew, The Academy Is... ja Cobra Starship. Infinity On High (Fall Out Boy'n neljäs levy) on varmaan edelleenkin yksi kuunnelluimmista levyistäni kun sitä kuuntelin lähes koko talven 2006/2007. Oma musiikkimakuni inspiroitui siis hurjilta määrin pop punkista, alternative rockista ja niin vaikea kun se itselleni aikanaan olikin myöntää, pop rockista. Kammosin silloin sanaa pop niiden teinivinkujanaisteni jälkeen ja en kuunntellut kuin Paramorea, jolla oli naislaulja ja sitäkin vain erittäin harvoin. Musiikin piti olla siis miesten laulamaa ja tarpeeksi rockia. Pretty boy rockia niin kuin isäni edelleen väittää.

Syksyllä 2007 istuin koomassa yhtenä syysaamuna ruokapöydän ääressä valmiina lähtemään maantiedon kirjoituksiin ja musiikkitv oli luomassa rohkeutta omaan päähäni. Sieltä pärähti soimaan Paramoren Hallelujah Riot! levyltä ja uskon, että itseluottamukseni kirjoituksiin lähdön suhteen nousi pontenssiin sata kun olin niin lumoutunut kuulmastani. Kirjoituksista kotiin palatessani juoksin äkkiä levyhyllylleni, johon olin kyseisen albumin Ruotsista ostanut (kun silloin kukaan suomessa ei tietänyt bändistä) ja pistin levyn soimaan. Tähän saakka Paramore oli ollut mulle se jota kuuntelin aina välillä taustalla, mutta ei sen enempää. Asia muuttui muutamassa sekunnissa ja jo parin kuukauden sisällä lempibändini oli saanut kilpailija.

Hayley avasi korvani myös naislaulajille ja esimerkiksi Katy Perry oli kesän 2008 suurin rakkauteni. Nykyään suurin osa bändeistä joita kuuntelen on edelleen miesvokalisteilla, mutta kummatkin, naiset ja miehet, on ihan samalla linjalla korvissani: olen päässyt yli niistä naiskammotuksistani.

Mun musiikkikirjatossani on edelleen pysynyt suuri osa niistä pop punk bändeistä joita vielä kolme vuotta sitten kuuntelin, mutta nyt siellä vallitsee tasapaino rockin ja kevyemmän popin ja indie -bändien välillä. Kaikki pahimmat hard rockit ja screamot löysi tiensä roskakoriin pari viikkoa sitten tekemässäni musiikkikirjaton siivouksessa, jossa noin 1000 biisiä lensi pois koneelta.

Lempibändinä mulla on edelleen kiistattomasti säilynyt Panic(!) at the Disco, joka on ainut bändi jonka tulemisia ja menemisiä olen oikeasti aktiivisesti jaksanut seurata vuosien ajan. Toisena lempparina Paramore, joka kuitenkin pitää selvästi kakkossijaa, eikä edes kilpaile suosikista. Tämän hetken suosikkibändin leima menee ehdottomasti Cobra Starshipille, jonka uutta, lähiviikkoina julkaistavaa levyä odotan tällä hetkellä ihan syyhypulvereissa.

Sen lisäksi, että rakastan musiikkia, olen ollut julmetun onnekas sen suhteen mitä bändejä olen päässyt muutaman vuoden sisään näkemään. Olen myös kokenut muutamia uskomattomia asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut kokevani ja niistä jaksan olla kiitollinen lähes päivittäin:


27022008 tosin kuin monet ihmiset, I've been lucky enough to meet the guys in my favorite band. Olen tuo tytöistä keskimmäinen.


02052009 oma tuurini päätti kerrankin olla suotuisa toukokuun Bamboozled festereilla kun epähuomiossa harhailin sivummalle mutustamaan eväitäni ja Paramoren laulaja Hayley oli teltassa jakamassa nimmareita. Sanomattakin voi olla selvää, että rinkeli lensi aika äkkiä roskikseen ja liityin siihen fanien jonoon odottamaan neidin tapaamista.


02052009 viimeinen kuva ei ole visuaalisesti ehkä parhaimmasta päästä mutta siinä osa Cobra Starshipiä ja tuo oikean reunimmainen on dude, jota kohtaan mulla on ollut erittäin healthy obsession viimeviikkoina.

Puhuessani obsessiosta en häpeä myöntää sisälläni asuvaa pientä fanityttöä, mutta mielestäni toistaiseksi olen saanut sen pidettyä kurissa ja erittäin järkevissä rajoissa. Minkä mä sille voin, että tietyt muusikot on ihan älyttömän hot. Jos mun itseni johonkin genreen pitäisi iskeä, tituleeraisin itseni pop punk -tytöksi joka ei ole kärsinyt missään vaiheessa todellista emovaihetta My chemical romancen tahtiin, eikä sortunut siihen scene queen -tyyliin.

Melkein enemmän kuin sanoilla pystyn kertomaa, selvittää teille last.fm, jossa muuten saa pyytää kaveriksi jos kiinnostaa. Tämä romaani varmasti selvittää monelle sen, kuin suuri osa elämääni musiikki on ollut jo hurjan kauan ja auttaa ymmärtämään miksi tämä blogi varmasti tulee sisältämään paljon musiikkijuttuja jatkossa.