Thunder

Tuskin olen ainut, joka stressaa, pohtii ja pyörittelee sitä miten saisi aloitettua jonkun tekstin. Oman vaikeutensa asiaan tuo tietysti ajatukset siitä, millaisesta tekstistä on kyse ja johan siinä sormet tärisevät ja näppäimistöllä kirjaimet on yhtä hukassa kuin 5-vuotiaalla. Mitä sen jälkeen tapahtuukaan? No yhtä lailla kuin juna pysyy raiteillaan, päädyn minä stressaamaan sitä kuinka vaikea on aloittaa ja kas kummaa, kuin huomaamattani olen runoillut ensimmäisen kappaleen valmiiksi.

Kun jatketaan niitä samoja raiteita pitkin, yleensä toisessa kappaleessa tulee mainita siitä, miten en ole yhtään mielenkiintoinen, miten elämäni seisoo paikallaan kuin majakka tuulisella säällä ja jos tekstini riisuisi paljaiksi, paljastuisi alta vain tyypillinen arkisen harmaa päivä. Niin mikä elämä?

Tahtoisin ainakin uskoa, että sen arkisen pinnan alta löytyy edes muutama yksityiskohta, jotka jaksaisivat kiinnostaa muita. Samalla lailla kuin oma valokuvamuistini voi kertoa vuosienkin päästä miltä jokin asia näytti, tuoksui tai tuntui. Yksityiskohtia, niitä jaksan aina rakastaa.

Muistan kuinka joskus kahdeksanvuotiaana kaverini äiti totesi äidinkielen olevan vahvin taitoni, koska mielikuvitukseni oli niin rajaton. Eikö sen pitäisi olla jokaisella lapsella niin? Vanhempana pohdin, että ehkä siitä pitäisi joskus kasvaa ulos. Koskaan en ole uskaltanut kysyä kuuluuko aikuisen viettää arkeaan jalat kaukana maanpinnasta unelmoiden, enkä kyllä tahdokaan tietää vastausta. Rajaton mielikuvitus on kuitenkin auttanut kasvamaan siksi ihmiseksi, joka nykyään olen. Olen oppinut ajattelemaan asiat tekstin kautta ja kirjaimilla olemaan rehellisempi, kuin millään ääneen puhutuilla sanoilla. Edelleen tuntuu hölmöltä jonkun kertoessa kadehtivansa tapaani kirjoittaa ja käyttää sanoja. Yleisimmin kirjoitan vain saadakseni asiat ulos itsestäni, enkä löydä niistä sanoista mitään kovinkaan hienoa. Tosin tuskin katson itse sitä kaikkea samoin silmin kuin ulkopuoliset.

Kirjoittamisen lisäksi löydän lohtua musiikista. Kuvittelen sen olevan erilaista kuin joka ihmisen musiikkirakkauden. Muistan kyllä miten itse 13-vuotiaana vannoin rakastavani musiikkia, mutta vasta muutama vuosi sitten tajusin, mitä se rakkaus musiikkiin oikeasti voikaan olla. Olen kuullut kuuntelevani sellaista nätit pojat tekee rockia ja ranteet auki -musiikkia. Itse en tahdo kategorioida liikaa; kuuntelen hyvää musiikkia. Jotkut eivät ymmärrä, enkä minä voi sille mitään. Silti sanoilla yritän kuvata sitä kuinka vahvoja reaktioita jotkut kappaleet voivat tuottaa. Tiedän, että harvemmin onnistun, mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni. Myönnän, että välillä mielestäni on ihan liian kivaa seurata soittomääriä ja taulukoita last.fm’stä.

Tällä hetkellä aivoni lyövät täysin tyhjää sen suhteen, miten tämän lopettaisin, joten varmasti parasta sanoa vain stay tuned for the upcoming!